Theme park park park

Katsoin lauantaiyönä lävihe kaksi aiemmin ohi livahtanutta kosolti useilta huulilta kehuja nauttinutta elokuvaa, Polanskin Pianistin ja Lynchin Blue Velvetin. Jälkimmäinen oli (luonnollisesti, tekisi mieleni sanoa) kaiken ylistyksensä arvoinen, Lynchin toistuvat avainteemat ja -motiivit etukäteen summaava tiedostamattoman juhlalaulu, mutta Polanskin palkittua ylipitkää vaikerrusta en rehellisesti sanoen ihan viimoisilleen ymmärtänyt. Varsinkin P:n varhaisemman tuotannon ystävänä minua häiritsi se sietämätön mielikuvituksettomuus, jolla traaginen ihmiskohtalo tuli kuvattua. Taannoin niin kovasti liikennettä herättänyttä jääkiekkokirjoitustani kommentoinut Reima tapaa puhua elokuvan tarinallisuuden merkityksestä, ensisijaisena tulee hyvä tarina. Pianisti opetti sen seitsemännen kerran allekirjoittaneelle, ettei R:n näkemykseen kykene yhtymään. Olihan tuo suuri ja hieno ja vaikkamitä narratiivi, varmasti, ja ihan kohtalaisin näyttelijäsuorituksin kruunattuna. Itseäni ei Brodyn klenkkaaminen tosin vakuuttanut maaliinsa ja vaikka puolustaakin varmasti maailman- ja elokuvanhistoriassa paikkansa sanottavansa ja kuvattavansa puolesta, ei Pianistia nähdäkseni hyvällä tahdollakaan voi pitää kuin korkeintaan keskinkertaisena heikon jännitteen läpivetona, kalliin silmäkarkin kurimuksena. Että tämänkö ihankivan takana seisoo sama velho, kuin Inhon ja Rosemaryn painajaisen? Että kysyttäessä meluisan ravintolan kaljajonossa voisin vastata “pidin”, mutta yhtään lähempää sohimista millään minulle tärkeällä tikkusella ei korea pintansa kestäisi. (Tiedättehän, potentiaaliset lukijani, ne päivälehtien gallupit, joissa kysytään elokuvateatterista poistuvalta väeltä mielipidettä, johon väen odotetaan vastaavan – ja johon väki poikkeuksetta vastaakin – “siinä oli minusta hyvä juoni“?).

Ongelmallista (ja olennaista) Pianistin kaltaisten elokuvien (media-) hehkun ympärillä on, ettei niistä ole soveliasta olla pitämättä. Niin on vaikea aiheisto ja kuvasto.

Ilmiselvää nähdäkseni on, että kultaisella perspektiivillä varustettu argumentoija ymmärtää olevansa tekemisissä ainoastaan valtavaa polarisaatiota potentiaalisesti aiheuttavan aiheen, teeman kanssa; tarve asettaa teema teoksen muita, mahdollisesti yhtä ratkaisevia elementtejä korkeammalle on häikäisevän suuri. Minulle teema ei taidetta (tai sanotaan nyt teosta, ymmärtääkseni potentiaalisten lukijoiden joukossa kun vieläkin luimii heitä laajan katsannon omaavia, joille termi taide edustaa ykskantaan elitististä suljettua piiriä, joka kykenee paljastamaan jotain ainoastaan omasta suljetusta piiristään; kiehtovaa metafiktiota ja mahdottoman moninainen katse ihmisyyteen kulttuureineen, eiks je?) tee, ei, vaikka olisi koristeltu sitten kuinka kaunein kultanyörein tahansa. Kyllä maailmassa tarinoita riittää, jopa taiteen maailmassa. Mutta olisiko kyse sittenkin siitä, kuka niille tarinoille on kykeneväinen jotain merkittävää tekemään? Eikä menty irtileikatun korvan sisään Pianistissa, ei.

—–

Toista päivyriäni (linkki) seuraava, kielikuvalla kiillotettu lukija saattoi havaita käyntini digitaalisen taiteen näyttelyn avajaisissa Aurajokirannassa (linkki). Johtuiko sitten aina yhtä ahdistavasta avajaisinteriööristä vai mistä, mutta digihippuloista puuttui ainakin lauantaina kaikki se taika (“”), kokemus, joka taiteelle yhtä kaikki tarkemmin määriteltävien sisällöllisten arvojensa ohella on välttämätöntä. Sihijuomakin oli ihan liian makiaa.

Hyvä? Joel?

Historiallisista, “todellisista” ihmisistä kirjoitetut fiktiiviset elämäkerrat ovat ainakin suomalaisessa kirjallisuudessa salonkikelpoisen trendipellen asemassa; siis sellaisen pellen, joka saa kohtalaista positiivista huomiota valtakunnan virallisissa kirjallisuusmedioissa. Ja miksipä ei saisi, genre (genretutkijalta tähän väliin laiskasta määrittelystä satikutia…) on kosolti mielenkiintoisempi kuin 90% tielle sattuvasta kotimasesta proosasta, vaikka kielellisesti ei toki näiltäkään toimijoilta siedä enää odottaa mitään mullistavaa. Pyrkimys muottiin upotettuun yleisilmaisuun on aivan liian dominoiva, kriitikon tehtäväksi jää esitellä kielen erityisyyttä hiuksiahalkovalla mekaniikalla.

Etäisesti tekisi mieli polarisoida asetelma valtavirtaproosan ja fiktiivisten elämäkertojen välillä. Tämä olisi kuitenkin vähintään kohtuutonta, jopa harhaan etäisesti johdattavaa; Sinervon mannerfinlandian jälkeen kaanon odottaa sylkky auki maininnan arvoisia tyylipuhtaita prosessinrikkaita esimerkkejä, mainittu genretutkija laskee kahdenkädensormilla koska saa alkaa puhumaan tyylilajista.

En siis edes yritä polarisoida. Kirsi Pihan lukupiiri voisi järkyttyä. Tyydyn toteamaan paskantärkeästi, jotta mielenkiintoista ja yritän samalla lutvia merkintäni päätökseen ilman vielä paskantärkeämpää mainintaa umpipostmodernista ilmiöstä (fakta, fiktio, kuka ja mikä ja ai kun kiehtovaa), jos kouluhommat antaisivat periksi kääntyisin välittömästi eilisaamuna lähikirjastosta löytyneen ja ensivilkuilulla kiinnostavan (ehkä lähinnä aiheensa vuoksi) lajin tuoreimman, otsakkeessa väännetyn edustajan puoleen. Ensin pitäisi ehtiä huomiseksi kylläkin Pakkalan Pieni elämäntarina ja Diktoniuksen Janne Kuutio, uuden kirjaston ulokkeet kutsukoon lukijaansa.

Hoksnokka potentiaalinen lukija kiinnitti huomionsa siihen, kuinka yhtä kirjallisuuden muotoa pyöritellessäni käyttämäni laatusanat liittyivät vain ja ainostaan mielenkiinnon kuvitteelliseen kategoriaan. Kysymys niikseen tietysti on, riittääkö kiinnostuksen herääminen millään muotoa hyvän kirjallisuuden takeeksi. Varsinkin kirjailijoiden itsensä keskuudessa kun poikkeavaa elämäntarinaa riittää myös varpaille Juhani Ahosta lähtien (Aleksis Kiven elämästä ansioitunut ohjaaja vain teki omintakeista, ymmärsin). Minä olen henkilökohtaisesti tottunut kirjallisuudelta odottamaan kosolti muutakin kuin heräävän innostuksen ja sopivan paksun ja pureskeltavan sulkeuman. Sutinen (linkki) on tästä puhunut tunteella joskus, mutta siteeraanpa loppuun mainitun Diktoniuksen esipuhetta mainittuun Kuutioon kotimaiselle proosalle valitettavan tyypillistä ja aivan liian usein kirjallisuuden laadun määrittävää ilmiötä sivutakseni:

Tekijä istahti kirjoittaakseen modernin romaanin – ja jysähti sanoista tehtyyn puupiirrokseen. Siksi hän nimittää tulostansa, kun yksinkertainen aihe ja karhea aineisto muovautuu alkukantaiseksi muotokuvaksi ilman sitä sitä psykologisten mietelmien taustatäytettä, jolla romaanikirjailijat yleensä tilkitsevät luomuksiensa rakopaikkoja. Hän on työnsä kuluessa tuntenut näiden kiinni riippuvien aivoituksien ja päälleliimattujen johtopäätösten epäajanmukaisuuden, ja koska hän kunnioittaa tunteitaan, ainakin tuoreimpia niistä, on hän toiminut sen mukaisesti.

(Diktonius: Janne Kuutio Puupiirros sanoin, 1932, suom. tekijä)

Jääkiekko ja ihminen

Jääkiekkoilu on inhimillisen toiminnan muodoista kenties kaikkein idioottimaisin ja kuten kenelle tahansa omaan ajatteluun kykenevälle lie käynyt selväksi, myös moraalittomin mahdollinen hengenriiston ja kidutuksen jälkeen. Jälkimmäisestä jääkiekkoilu eroaa vain nimellisesti.

Siinä, missä kaikki kilpaurheilu kuuluu moraalittoman ja vastuuttoman toiminnan piiriin, edustaa jääkiekko formula-ajelun lisäksi äärimmäistä muotoa; olen siksi tutustunut esimerkiksi jalkapalloilun perusteisiin, että ymmärrän miksi peliä sietää kutsua hienoksi. Curling on jo esteettisesti erityinen ja strategisten ominaisuuksiensa ansiosta edes etäisesti järkevää toimintaa. Jääkiekko ei ole mitään. Jääkiekko on yhtä kuin munasuojiin maalintekotilanteessa lauenneet jo valmiiksi kuolleet siittiöt, jääkiekko on kyrpä aivoissa pillerihumalassa horjuvien yksisoluisten eläinten harrastemuoto. Jääkiekon ainoa 2000-luvun funktio on toimia tuoliinköytettynä prostituoituna niille, joille salatutelämät on liian kesyä ja tanssissa tähtösten kanssa vilautellaan liian vähän suomipojan ikiomaa valtionlippua, johon hikisen ottelun jälkeen voi pyyhkiä 3×20-minuuttisen ostetun orgasmin kokeneen falloksen jatkeen, joka myös keskushyökkääjän nimellä tunnetaan. Jääkiekko on harraste niille, joiden äly riittää erottamaan eritteistä nestemäisen kiinteästä, sillä jääkiekkohallissa haisee vain toinen edellämainituista.

Jääkiekko on historiatonta lahjattomien ihmisten toimintaa, joka ei taatusti ansaitsisi edes tätä nettipäiväkirjamerkintää ilman niitä käsittämättömiä muotoja, joiden avulla tätä housuunpaskovien junttien verenvuodatussakraalia ujutetaan mediakylkiluiden pikkuruisista rakosista jääkiekosta kiinnostumattomien tielle. En tosin myöskään lue iltapäivälehtiä, mutta otsakkeilta en ole voinut välttyä; suomalaisen jääkiekkoilun suurin sankari, lähinnä päihteiden käytöstään tunnettu helsinkiläisjuoppo oli jakanut epistolaansa ja lyönyt terveelliseen harrastukseen pakotettua jääkiekkoilijajunioria ymmärtääkseni nyrkillä. Koko kansan Jerellä lähti taas mopo käsistä, voi Jere-parkaa, Jereä ei ymmärretä ja Jerellä on vaikeaa.

Minulle on henkilökohtaisesti aivan helvetin sama, vaikka tappaisivat toisensa terotettuine pelivälineineen, saataisiin kokoomukselta ainakin yksi SM-liigallinen ääniä parempiin suihin. Mutta siinä missä suomalainen media aateloi isällisellä kädellä näitä suljettuille osastoille kuuluvia, kieltämättä murheellisia tapauksia, on käytävä vastahyökkäykseen. Muistan jääkiekkoilun taaksejäänyttä siksi, jotta osaan toivottaa kaikki jääkiekkoilijat tervetulleeksi Turkuun, Samppalinnan maauimalan matalaan päähän te olette ennenkin osanneet hypätä pää edellä ja rullatuolijääkiekkoilu on varmasti jo taktisesti kiinnostavampi laji.

Yksi tämän hetken raivostuttavimmista

Minä luulin jo viimeisen mahdollisuuteni menneen, kun Rolling Stones olikosenyt kaksi vai kolme vuotta sitten sujahti stadionilla ohi korvien. Vaan ei, taas jyrähtää dinosaurus, jaksavat vanhukset pumpata tai yksi kaikkien aikojen suurimmista näyttää puhisevan isojen nimien kesässä elokuun ensimmäisenä päivänä. Rahattomana ihmettelen taas, mitä minä stadionilla tekisinkään; stones on nykyiseltään tuore kuin eilen jääkaappini perältä löytynyt kuukauden vanha salaattiruukku.

Hinku konserttiin viittaa luonnollisesti kyltymättömään spektaakkelinhimoon, näin järjettömissä mittakaavoissa tuskin kukaan konserttiin osallistuva menee paikalle yksinomaan sinänsä erinomaisen musiikin perässä. Mutta tällä kertaa lavastukseen kuuluu muun muassa “ennätyksellisen pitkä catwalk”. Voodoo Lounge -kiertueella fallos oli rehentelemättömästi pystyasennossa, josko jo iän mukanaan tuoma lerpahdus vaivanaan. Linkki.

Itse näin orkesterin vuoden 1998 Bridges to Babylon -kiertueella, kahdeksasluokkalaisena kummastelin satumaisen omaisuuden taakse verhoutuvaa rosvojoukkiota, niin lähellä, mutta silti niin kaukana. Poistuin stadionilta sekä kultainen että vaalea konfetti taskussani, jakelivat tuulikoneen avustuksella sulojaan Brown Sugarin soidessa. Spektaakkeleissa on oma hohtonsa, jos edes hetkeksi kykenee (tai antaa itselleen luvan) unohtamaan kyseessä olevan häikäilemättömän epäeettisen riistofirman, jonka sätkynukeiksi nostetut julkisivukkaat Mick ja Keef etunenässään käyvät eläkepäivillään vilauttamassa botoksinrypistämää charmiaan. Jokaisen stadionin porteista sisään astuvan pitää vähintään kerran illan aikana murjaista, kuinka tämä kaikkihan on vain suurta rahan valtaa, enkä minä oikeasti tällaista kannata. Näin toimii rockspektaakkeli.

Stones toimikoon keppihevosena tämän merkinnän todelliselle intentiolle, jo otsakkeessa mainitulle aforismille kerrassaan;

kritisoidessani rockjournalismin ja yleisemmin muka-alakulttuurin representaatioon liittyvää retoriikkaa, olen jättänyt potentiaalisen lukijan vaille esimerkkejä. Eli mitä allekirjoittanut tarkoittaa, kun syyttää rokkijournalistia ympäripyöreydestä, tyhjänpäiväisyydestä ja mielikuvituksettomuudesta?

Havaitsin nyt tarkoittamani ilmiön vilkuillessani tylsänä hetkenä kaapelikanavan teksti-tv:n viikoittain vaihtuvia “levyarvioita”, rockretoriikan konventioita hyödyntäviä pintaraapaisuja tieskenen tiesmihin. Tästä häkeltyneenä kulutin kokonaisen vuorokauden selaten suomalaisen rockjournalismin levyarviokokoomia kirjastossa SUEineen, Soundeineen ja Rumbineen. Muistan laskeneeni niiden “kritiikkien” lukumäärän, joissa käytettiin ah niin kovin ammattimaiselta kuulostavaa (?) ilmaisua yksi tämän hetken (kuumimmista, kiinnostavimmista, parhaista, jännittävimmistä, monipuolisimmista…). Jokaisesta tarkkailun alle päässeestä julkaisusta tarkkasin vain yhtä numeroa, laskuissani pääsin pitkälle viidennelle kymmenennelle.

Mitä helvettiä tuo koko ilmaisu tarkoittaa? Kohtuullista lie olettaa, että arviota kirjoitettaessa suhteutetaan kritisoitu kritisoidulle itselleen läheiseen kontekstiin, joka yhä pidemmälle segmentoituneen ja fragmentoituneen musiikkikentän tapauksessa tarkoittaa usein hyvin, hyvin rajatusta valikoimasta muodostuvaa tyylillisesti tms. yhtenäistä levyjoukkiota. Tällöin ilmaisu yksi tämän hetken ei kerro lopulta yhtään mitään, kolisee tyhjyyttään ja kirjoittajan kyvyttömyyttä ilmaista mielipidettään. Puhumattakaan ideologisista viittauksista. Yksi tämän hetken kantaaottavimmista? Mutta samalla yksi tämän hetken antaa luvan olettaa, että kirjoittaja muka tietäisi arvioimastaan genrestä edes tuon taivaallista. Ollaan tilassa, jossa kritiikin arvottava tehtävä menettää merkityksensä: kaikki on yhtä tämän hetken mitä tahansa.

Vittu mikä hybris. Etten paremmin sano.

Ja ne harvat, jotka oikeasti uskaltavat mielipiteensä kertoa, kirjoittavat alatyylisin kielikuvin kaiken perustellun argumentaation sivuuttaen. En tohdi edes esimerkin nojalla osoittaa sormella, mutta muistan yhdenkin raskaampaan musiikkiin ainakin muinoin erikoistuneen keikkakriitikon, jonka huikaisevan mielikuvitukselliset genitaali- ja suolialueen kielikuvat varmasti saavat alakoululaisen suupielet nousuun.

Minusta aika murheellinen tilanne. Yksi tämän hetken murheellisimmista.

Liirum laarum lappalainen, haista paska zappalainen

Barry Milesin ainakin sivumäärältään laajahko Zappa-historiikki näkyy suomennetun, Johnny Kniga on saattanut tekstin kovien kansien väliin. Alkukielinen pokkari kihosi vielä joulun alla Akateemisessa hintataivaita, kovat kannet ja tunnekieli nostavat summaa kolmeen kymppyräiseen. Kaltaiseni fanaatikon sietäisi silti, vaikka silkkaan statusarvoon vedoten, hankkia pyökkihyllyynsä komeankokoisen selkämyksen omaava opus, joka kunniapaikalta julistaisi virtuositeetin viestiä, eh?

Olen teemaan viitannut ennenkin ja lainkaan tuntematta Milesin tekstuaalisia kykyjä aiheesta jatkan:

aivan liian usein retrospektiivin ansaitsevien artistien historia räjähtää reisille osaamattoman kynäniekan käsittelyssä. Taannoinen Led Zeppelin -opus oli lähinnä vaivaannuttava, Motley Cruen Törkytehdas (josko orkesterin merkitys yhtään millekään onkin allekirjoittaneelle jäänyt epäselväksi) herätti sääliä ja vihaa paitsi musiikkihistorian pahimpia ja naurettavimpia juntteja, myös livakkeen kirjoittajaa kohtaan. Kotimaiset esimerkit eivät ole sen kummoisempia; Jone Nikulan heviliivatteesta ei näennäisraflaavasta ilmaisustaan huolimatta ole edes paskalukemistoksi (vaikka kattava infotasoltaan onkin), Pekka Pohjolan uraa kartoittava markanformaatille painettu mikälie on häpeällinen ja murheellinen esimerkki siitä, miten fanaatikkoa ei milloinkaan saisi päästää kirjoittamaan esikuvastaan subjektiiviseen näkökulmaan pakotettua hilavitukkaa. Pohjola olisi, hitto soikoon, ansainnut parempaa. Meriläisen Wigwam-aapista kehutaan kosolti ja ainakin aiheistoon liittyvänä nettitieteilijänä on mainittu M. ihan pätevä, sopivan rakosen tullen luen runnotusta ennakkoasenteestani huolimatta historiikkinsa.

Hoksnokka arvaa, mikä allekirjoittaneen näkökulmasta muodostaa ongelman ytimen; artistiretrospektiivit ovat kirjallisuutta yhtä kaikki. Ymmärtääkseni tietokirjallisuuskaan ei ole saanut minkäänmoista laatuvapautusta, ts. tietokirjallisuus on merkityksiä muodostavaa narratiivia aivan samassa määrin (josko hieman eri lainalaisuuksin) kuin kaunokirjallisuuskin. Pätevä tietokirjailija osaa kirjoittaa. Ja mainitsemani historiikit ovat tietokirjallisuuden varjon alle mahtuvaa, taatusti.

Jos jaksaisin haastaa riitaa, väittäisin, että kyse on ammattilaisten ja amatöörien väliseen kuiluun putoamisesta, ts. amatöörit kuvittelevat itsestään liikoja havaitessaan omaavansa laajahkon tietopohjan yksittäisen aiheen ympärillä. Väite olisi kuitenkin vahvasti liioiteltu, ehkä. Ehkä. Ammattilaisten käsissä syntynyt vain tuntuu kovin usein olevan kosolti tasalaatuisempaa, kuin kansanopistojen “Näin kirjoitan sukuni tarinan” -kurssien lopputyönä väännettyjen ja rikkinäisiin sifonkihuiveihin pukeutuvien raflaavien “kustannustoimittajien” jeesleiman läpi sujahtavien harjoitelmien eetos. Ammattilaisella tässä yhteydessä tarkoitan tietokirjoittamisen pelisäännöt (ja täten myös legitimiteetin) omaksunutta kirjoittajaa. Esimerkkilinkki. (Painotettakoon samalla, että vaikka esimerkki viittaa akateemisessa ympäristössä kirjoitettuun, saattaa ammattilaisuuden leiman hankkia myös muualta, väitän).

Nähtäväksi jää, uskallanko paskaan astumisen uhalla sijoittaa Milesin hengentuotteeseen. Kirjakaupassa selasin hätäisesti läpi vain suomennosvaiheessa kylkeensä liitetyn, kirjoittajana massasta edukseen erottuvan Esa Kuloniemen “Zappa Suomessa” -osion. Ja vaikka lähtökohtaisesti olisinkin sitä mieltä, ettei “näin Suomi liittyy aiheistoon” -tyyppiset ratkaisut ole aina kummoiset perusteet omaavia, liittyy Zappan Suomen-vierailuihin siksi omalaatuisia elementtejä, että tämä nimenomainen liite paikkansa perustelee. Tarvittaisiinhan noita kyllä toinen, mainitun komean selkämyksen omaavia julistuksia kirjahyllyn täytteeksi. Nyt kun hyllystäni esiin pomppaa ainoastaan Ian Carrin Miles Davis -tiiliskivi, jota sitä kyllä sietää suositella kenelle tahansa aiheesta edes alkeellisesti innostuneelle, Carrin teksti on laveaa ja rikasta kuin kunniakkain eurooppalainen hengenylistysproosa.

Suomalaisista musiikkikirjoista muistan etäisesti innostuneeni Lapinlahden Lintujen jo fyysisestä muodostaan lähtien villistä opuksesta, Juha Hurmeen Radipuhelimet-historiikki fragmentaarisine lähestymisineen on mainio myös.

Otsakoinnista jälleen: otsikko on yhden kirjaimen erotuksella lainaus Eino Leinolta, jolla tunnetusti oli myös vähemmän kansallisromanttinen puolensa. Väännöksen takana on kultin aseman omaava suomalainen musiikkikriitikko Waldemar Wallenius, joka ei edes Zappa-intoilijana pystynyt löytämään monen fanin (ja varsinkin Zappan tuotantoa laajemmalti tuntemattoman) suosimasta One Size Fits All -levystä mitään hyvää. Olen Walleniuksen kanssa samoilla linjoilla: vaikka San Ber’dino on asemansa ansaitseva klassikko ja Inca roads peruslaadukas instrumenttivetoinen Zappa-sävellys, ovat levyn useimmiten hehkutetut palat mielestäni sietämättömiä: Po-Jama People ei ole hauska ja Sofa on kokonaisuutena luvattoman lepsua ja yhdentekevää lätkytystä. Kuunnelkaa, lapset Over-Night Sensationia tai Roxy & Elsewhereä, puhumattakaan suuresta, suuresta Grand Wazoosta.

Olen puhunut, muut soittakoon. Taustalla soinut tauon takaa yllättävänkin tuoreelta ja nerokkaalta kuulostava Yesin Close To The Edge.

Safe’n’sound

Sunnuntain jälkeen olen törmännyt poikkeuksellisen useaan blogaajaan, joka pelkää kirjaimellisesti tulevaisuutensa puolesta vaalituloksen porvarihallitusta uumoilevan sykkeen vuoksi. Minun ei tarvitse pelätä.

Luen säännöllisesti poikkeuksetta mielestäni fiksujen ihmisten blogeja, ihmisten, joilla on tähän kaaokseen ainakin lukemani perusteella useimmiten melko selväjärkinen perspektiivi. Ihmisten, jotka ymmärtävät, ettei vaalilause “työnteon on aina oltava kannattavampaa kuin joutenolon” tarkoita yhtä ainoaa lisätyöpaikkaa Suomeen, pikemminkin päinvastoin (puhumattakaan lauseen ideologisesta arveluttavuudesta, mutta se on jo juttu sikseen). Siksi häkellyttävältä on tuntunut joidenkin seuraamieni julkipäiväkirjojen hätähuudonomainen pelon aura, mitä helvettiä meille nyt tapahtuu? Olen rehellisesti yrittänyt näiden kirjoitusten varrella vakuutella itselleni, että punamulta olisi pysähtyneisyydessään ollut edes hieman parempi vaihtoehto meille, jotka emme osakesijoita öljy-yhtiöihin, mutta vakuuttelu ei onnistu. Demarihurjakkeet voisilmäpullan karisman omaava puheenjohtaja etunenässään ovat aivan yhtä tuhoontuomittu tapaus, keskustademokraattisessa takapajuisuudessaan ehkä huonompikin. Patriarkaatin valta ja ylittämätön epätasa-arvo kuuluu sosiaalidemokraattisen aatteen pragmaattisiin kulmakiviin, toimiva yhteiskunta vaatii miehen hellänkarheaa kouraa. Yksi rullaluisteleva kansanvässykkä tuntuu demaririntamaan verrattuna lastenleikiltä. Josko kylläkin siltä lastenleikiltä, joka päätyy lopulta alibin kanteen. “Tästä kaikki alkoi: Saukki varasti naapurin Jannen leikkitraktorin”. Välikaudesta kertoo jo sekin, että suuret ikäluokat äänestivät suuria ikäluokkia, kansanedustajan rapia neljä tonnia kuussa on mukava fabergé eläkepäiville. Seuraavissa vaaleissa nämä ovat jo haudassa, alkaa citysukupolven valtakausi. Josko työtön näkeekin seuraavat neljä vuotta nälkää, tietäköön, että hengissä selvitessään saa neljän vuoden kuluttua taas äänioikeudesta ilmoittavan kirjekuoren, jos omaa vakituisen osoitteen. Sittenhän sitä pistetään juhlat pystyyn, muistakaa, toverit!

Ja aina voi vedota kokoomusta äänestäneenä, että Venäjällä on vielä rikkaampia ja vielä köyhempiä. Alas vastakkainasettelu! Nousuun suomalainen paskaduuni!

Minä kuulun heihin, joiden ei tarvitse huolestua. Toimeentuloni on turvattu seuraavaksi kolmeksi vuodeksi, opintojen todennäköinen kesto seuraavat neljä. Näillä näkymin tulo-osaani tullaan porvarihallituksen voimin korottamaan, mutta jos ei tulla, jätän sen yhden levyn ostamatta kuukaudessa. Tässä kuussa Grindermanin debyytin. Neljän vuoden päästä, maisterin nivaska toivottavasti tuotapikaa taskussani, voin kirjoittaa potentiaaliselle lukijalle siitä, kuinka demarivetoinen hallitus ei saa aikaan kuin pahaa mieltä ja kasvavan solidaariegon. Ja kuinka Veltto Virtanen juuri äskettäin keksi, että Freudkin oli oikeesti perussuomalainen.

Otsakkeen oikeinkirjoitusta hakukoneesta tarkistaessani törmäsin tähän (edellä linkki, josko sivun taustaväri hämäisikin). Kaikki lukijat ostoksille, käyttäkää suomalaisen työn pennosenne harkitusti, maailmassa ei ole koskaan liikaa senior safety products. Siinä muuten helvetinmoinen vaalilause mille tahansa puolueelle. Minulla on loppuviikoksi käytettävissäni 1,56€, huominen elokuvakerhon Infernal Affairs maksaa jo 4,00€. Vajetta 2,46€. Rahalahjoituksia otetaan vastaan, erityisesti paperirahalahjoituksia.

Ekfrasis?

Jatkan vielä kahden viime vuorokauden aikana taajaan käsittelemästäni aiheesta yhdellä mielivaltaisella määritelmäntäsmennyksellä:

mielestäni kosolti kuvaavaa on, että koko termin “rock’n'roll” keksi kaupallisen kanavan tiskijukka puffatessaan tulokasorkesteria, varmasti kataisenpuhtain pussein, mutta rockhistoriaa A.O.R- ja yritysrockkäsitteellistettynä tuntien analogia on valmis. Kuinkas sitten kävikään. Vem ska trösta Knyttet.

En varsinaisesti ole otettu tilanteesta, jossa markkinarahalla pyörivä mikä tahansa ammattikunta yrittää syöttää sanoja suuhuni. Ideahan on ikivanha: antaa sen, joka saa tähtisumun silmiinsä ensimmäisenä, nimetä sumu. Rock. Yksi tämän hetken parhaimmista tämän lajityypin edustajista. Uskottava glam-ote.  Musiikkibisneksessä myös esimerkiksi levyjen mukana tiesmille eturyhmille seuraavat saatteet edustavat tällaista ajattelua, poikkeuksin tietysti. Turhan usein minun silmiini osuneet saatteet ovat olleet kuitenkin vain munankuorista leivottua sademetsäntuhokkia, paskapaperia. Mutta tämänkaltaisen ujuttamisen tuloksena saattaa nykystudentti puhua rockista. (Enkä luonnollisestikaan kasaa tässä kaikkea vastuuta nyt yhden 50-luvulla vaikuttaneen paikallisradion DJ:n harteille, saati yhden jumiutuneen retoriikan muodon syntymistä levysaatteiden vastaaville, mutta hoksnokka potentiaalinen lukija havainnee rakennelman takana vaikuttavan, melko yksilöllistettävän mahdin…). “Rock” on termi, jota voi levitellä kuin kriitikko haarojaan konsanaan, kielelliset puutteet voi korvata ja oikeuttaa slangilla ja yksilöidyllä retoriikalla. Ja ei, tämä ei ole sitä kielen elämistä. Tilanne on nähdäkseni melko toivoton laaduntarkkailijan kannalta, ulospääsyä kaivattaneen. Ulottaappa UPJ musiikkijournalismin aroille…

Voisiko pakotie piillä koko retorisen järjestelmän kumoamisessa? Ulottaa hiukan siitä kekseliäisyydestä, mitä lahjakas musikantti omaa, myös kriittisille riveille? Lainata Hemingwayta? Tutustua siihen, miten koettua on historiallisesti totuttu kuvaamaan, unohtaa kapioarkkuunsa kuollut kapina ja rehellisesti tunnustaa, että muilla aloilla kanonisoitu ja hyväksytty voisi sopia myös äpärälapsen suupieleen? Miksei sälyttää vastuuta sen harteille, joka ainoana asiaan pystyy vaikuttamaan? Uskallan väittää, että kuvaamalla kuulemaansa rehellisesti, aistivoimaisesti, esimerkiksi symbolismin tehokeinoja käyttäen herättää kuulijassan (lukijassaan? pysy näissä nyt sitten mukana) varmasti laajempaa mielenkiintoa, kuin toteamalla lakonisesti, että tässäpä sitä veivaa ehta rokkipumppu kerrassaan, täydentäen kuvaustaan vertaamalla kuulemaansa mihin tahansa toiseen artistiin. Intermusiikillisuutta? Ja kyllä, tässä nähdäkseni esimerkiksi musiikkikritiikillä olisi kosolti opittavanaan esimerkiksi kirjallisuuskritiikiltä, joka laadukkaimmillaan pystyy hyödyntämään kansantajuista käsitteistöä päätyen rehelliseen kritiikinarvoiseen analyysiin kutittavan perstuntuman ja naapuribändeihin vertailun sijasta.

Vaan tyhjille seinille taidan huudella, siksi “legitimaationsa” pintatason musiikkianalyysi on juurruttanut, poislukien luonnollisesti valtavasti teknistä osaamista ja tietoa vaativat klassisen musiikkimaailman edustajat.

Ohjelmallista projektia, jossa luotaisiin musiikkianalyysille pätevä käsitteistö, sietäisi mielestäni harkita. Jos tämä ei ole mahdollista, lukisin minä ainakin tuhannesti mieluummin ja enemmän tekstistä irti repien kuvailevaa ja rehellistä, en ympäripyöreää ja lepsusti vertailevia viittauksia jakelevaa. Potentiaalinen lukija huomauttakoon, jos tietää tällaisen olemassaolosta. Luppoaikana minä lopetan käsitteen “rock” viljelemisen, keitän puuron ja luen netistä täysin ilmaiseksi ja laillisesti hankitun Lehtos-Joelin mahtavan, mahtavan Mataleenan loppuun.

- projektit Lönnrot ja kansainvälisempi Gutenberg, joista ladattavissa kymmeniätuhansia laillisia ja ilmaisia teoksia. Mainittu Mataleena löytyy Lönnrotin puolelta.

As requested

Pyynnöstä ja neuvottuna lisäsin niin Postkompanietin kuin toisenlaista lähestymistä edustavan Queen Janenkin blogilistalle, molemmat ovat täten ymmärtääkseni “tilattavissa” jos tällainen potentiaalista lukijaa kiinnostaa. Linkkiä mainittuun taas alla.

Muutaman viimeisen postauksen spell-check -läpikäynti toi mukanaan havainnon: Postkompaniet -blogin sisältö ei varsinaisesti ole kielellisesti kovin erityinen. Huomaan kirjoitusteni olevan rakenteeltaan ontuvia, epäjohdonmukaisia ja siis myös kieliasultaan vaillinaisia. Josko en esseisti ole enkä sellaiseksi edes pyri, olin silti hämilläni; minä olen ennen kirjoittanut paremmin. Luonnollista tietysti voi olla, että erityisen pitkäksi venyvässä kirjoituksessa lanka häviää, onhan kirjoitusmekaniikkani tajunnanvirtaa ja kirjoitan merkinnät suoraan niille varattuun kenttään enkä esimerkiksi tekstinkäsittelyohjelmaan sieltä kopioiden. WordPress näkyy palveluntarjoajana tarjoavan myös “tallenna luonnos” -mahdollisuutta, jonka käyttäminen olisi sekin jo askel edullisempaan suuntaan. Toki ymmärrän alennustilani: koulun puolesta olen joutunut kirjoittamaan jotain viimeksi pitkälti yli vuosi taakse päin ellei pehmeällä lyijykynällä sotkettuja kolmen kappaleen esseevastauksia oteta lukuun. Pahus, tarvitsen niskapersotetta, på riktig.

Taustalla pauhaa alituiseen tekstissäni lauantain jälkeen vierailut ismoalanko, perhana kuinka yksi konsertti onnistuukin herättämään yläasteikäisen konstruktioni henkiin eikä vähiten syystäettä muutama metri minusta oikealle istui joukko mainitunaikaisia kosolti mukavia hahmoja, johonkin unohtuneita ystäviä, mutta silti sitä osaa vanhasta kotikaupungistani, jonka ylpistellen yhä tunnustan. Pieteetillä olen eilisen ja näköjään tämänkin päivän kuluttava häpeällisen kapeaan Alanko-kokoelmaani, vaikka olen usein pitänyt itseäni mainitun musiikille ulkopuolisena, ts. Alanko ei ole koskaan saanut minulta sitä huomiota, jota huomattavan erityinen musiikkinsa ehdottomasti ansaitsisi. Jonkinmoisen renessanssin kyljessä tässä kuitenkin roikutaan; artisti itse piti kuulemma pitkään Taiteilijaelämää suurimpana levytyssaavutuksenaan. Minä pidän nyt.

- Queen Jane

- Blogilista

Fuck me, I’m high

Edellisen postauksen aiheesta jatkaen:

rock- ja popmusiikin konventioita tunteva saattaa olla tietoinen lajityyppien perustavanlaatuisesta ongelmasta, alkutekijästä; niinsanottu rock on aina, ajoittaisesta kuvitteellisesta, hypoteettisesta maksetun median muodostamasta independent-leimastaan huolimatta osa populaaria, musiikkia massoille. Ongelmallista tämä on siksi, että tällaista musiikkia voi soittaa puhtaalla omallatunnolla vain mainitun massan osa tai vaihtoehtoisesti markkinamies. Oleellista on kuitenkin, ettei kummallakaan ole lähtökohtaisesti aikaa tai edes mielenkiintoa todella harrastaa musiikkia, oheistuotteet hikinauhoineen ja instrumenttien kylkeen liimattavine kimmeltävine tarroineen vievät liikaa aikaa. Tällaisessa tilanteessa on ilmeisesti yhdentekevää, minkälaisilla palikoilla operoi, jos yleensä operoi.

Teknisesti kysymys on melko helppo, jopa popmuusikon ymmärrettävissä: tavoittaakseen mahdollisimman suuret markkinat, mahdollisimman monen eskapisminkaipuisen jurttasielun, popmuusikon on operoitava mahdollisimman yksinkertaisilla palikoilla. On aivan turhaa väittää pop- ja rockmusiikin lähtökohtaisen yksinkertaisuuden kumpuavan “puhtaudesta”, tai “heleydestä”, popmusiikki on yksinkertaista, koska yksinkertainen myy yksinkertaiselle yleisölle. Yleisöä yksilöimättä, ylläolevan lukeneet ymmärtänevät, mitä tarkoitan. Joukosa tymyys jne. Musiikin jumalan äpäräpoika on lahjoittanut pop- ja rockmuusikolle kummallekin oman taivaan lahjasen: popmuusikolle miksolyydisen moodin ja rockmuusikolle pentatonisen asteikon (linkit alla). Asiaan vihkiytymättömälle selitettäköön: miksolyydinen moodi on yksi seitsemästä moodeiksi kutsutuista asteikoista, hyvin omintakeisia kuulokuvia herättävistä tavoista järjestää oktaavin sävelet. Miksolyydinen on kuitenkin moodiperheen lellikkilapsi, ihmiskorvan näkökulmasta virheetön ja kiltti, mutta samalla äärimmäisen epäkiinnostava. 95% maailman popmusiikista on sävelletty miksolyydista moodia hyödyntäen. Uskoisin, että niin Risto Asikainen kuin 80-luvun jenkkivastineensa Desmond Child tietävät, mikä on miksolyydinen moodi.

Pentatoninen asteikko taasen on periytynyt rockmuusikoille bluesin kuvastosta; bluesmusiikki tunnetusti ei hae melodista varioivuutta kovinkaan aktiivisesti, mutta onnistuu silti olemaan oikean käsittelijän hyppysissä alati mielenkiintoista. Jos miksolyydinen moodi on perheen lellikki, on pentatoninen sen rampa serkku; normaalisti oktaavi tavataan jakaa kahdeksaan osasäveleen, kaikki maailman musiikki on varianttia muutamasta tuhannesta eri mahdollisuudesta jakaa nämä kahdeksan säveltä intervalleihin. Pentatoninen asteikko ei jo nimensä perusteella tähän kykene; pentatoninen on asteikko yksinkertaiselle ihmiselle, pentatonisessa säveliä on vain viisi (ts. asteikon sävelten väliset “hyppäykset” ovat normaalia asteikkoa suurempia, jolloin luonnollisesti saavutaan nopeammin tikapuiden yläpäähän, vähemmillä askelmilla). Tällä asteikolla 95% itseään rockiksi kutsuvasta musiikista leikkii.

Fiksu arvaa, ettei pelkästään miksolyydista moodia saati sitten pentatonista asteikkoa käyttämällä varianttien määrä ole niin suuri kuin jos käytössä olisi kaikki kimurantimmatkin palikat. Mutta koska ollaan tekemisissä yksinkertaisuuksista innostuvan massan kanssa, ei voida mennä kimurantteihin. Seuraa, kuten arvattavaa, kaavamaisuutta. Miksolydia ja pentatonia myy. Puolentoista sävelaskeleen kuolantihkuiset hyppäykset ovat tätä nykyä aika kaukana deltahobon ärjynnästä. Paljastuu, että itseään kapinallisena pitävä on kaikkein kaavamaisinta, tylsintä, tyhjänpäiväisintä. Ja että vaaditaan todellista näkökykyä, että näistä aineksista voi kursia kokoon mitään mielekästä.

Onneksi kaavasta voi sentään poiketa. Jopa Suomessa kuvitteellisen “rock” -otsakkeen alle sopii muutamia ihan kiinnostavia artisteja. Alla mainittu Ismo Alanko näitä allekirjoittaneen sysi pohtimaan. Mutta surullista koko kuviossa on, että jokaista visionääriä nähden löytyy kourallinen heitä, joiden mielestä musiikissa tärkeää on “hyvä fiilis”, “meininki”, “meno”. Ei sillä niin väliä, kuka tai mikä tämän menon ja fiiliksen saa aikaan. Kunhan saa tehdä. Ja varmasti onkin terveellisempää ostaa musiikista innostuneelle jarnolle kitara kuin lyödä nuuskapurkki kouraan metsästämään happikännejä. Mutta harrasteella ja harrasteella on eronsa. Muusikkona ja visionäärinä maailman suurimpain sähköistä musiikkia soittavien suuruuksien joukkoon kuuluva Robert Fripp on joskus 80-luvun hämärissä lausunut julki ainakin rockmaailmaan takapotkuna istuvan totuuden: “Jos haluat palvella musiikkia, on ammattimuusikon hinta todennäköisesti se, minkä tästä joudut maksamaan”*. Ja eikö kaikki muu, paitsi musiikin palveleminen ole musiikkia harrastavan tai muka-harrastavan ominaisuutena yhtä tuhoisaa kuin uudenvuodenpaukun ympärille suljettu nyrkki?

Kirjallisuudenopiskelijalle olennainen osa onnistunutta pop- tai rockkokemusta on luonnollisesti lauletun musiikin ollessa kyseessä musiikkiin liitetty teksti. Ei ole salaisuus, että suora, pentatoninen kolmen soinnun mikävitunlie ei tekstuaalisilla koreiluilla pröystäile. Olen täysin epätieteellisesti käynyt levyhyllyäni läpi ja huomannut onnistuneen tekstin huomattavan usein liittyvän kaavoja kekseliäästi uusintavaan sävellystyöhön. Pidemmälle vietynä kutsuisin ilmiötä narratiiviseksi rockmusiikiksi, joka terminä ei ehkä ole ihan niin suorasukainen, miltä se ensivilkaisulta vaikuttaa. Ajatuskulkuni narratiivisesta rockista ovat vielä siksi keskeneräisiä, jotten tällä haavaa pidemmälle jatka.

Otsakoinnista:

kovin usein törmää “perinteisen”, umpeentuotetun muottirokkiveivaamisen tai maalailevan mutta tyhjänpäiväisen poplätkeen puolustuspuheissa riehakointiin siitä, kuinka rokki “vie ihan uusiin ulottuvuuksiin”, “toisiin maailmoihin”, “musiikki vapauttaa”. Ei tarvitse omata kovin pitkälle ulottuvaa musiikinhistorian tuntemusta törmätäkseen hassuhkoon ilmiöön;

skeemat ja uskomukset rock- ja popmusiikin jopa hallusinatorisista vaikutuksista synnytettiin hilpeän 60-luvun alkumetreillä, aikana, jolloin Beatles ja Rolling Stones olivat ne jutut. Beatlesin konserteissa tyttöset kiljuivat niin, ettei musiikista kuullut mitään, Stonesien kapinallisyleisö löysi like a rainbow -maailmansa stimulanteista. “Musiikki vapauttaa”, mutta hinkkaa sittenkin haaroväliään lavalla heiluviin falloksen jatkeisiin tai tunkee sieraimeensa marleynpaksua marisätkää.

Vähässä on ihmiskunnan himot ja maailmat, etten sanoisi.

Eikä minulla ole kassakonetta, jonka kautta poistua takavasemmalle.

*lainaus horjuu, mutta löytyy kokonaisuudessaan Ralph Denyerin mainiosta opuksesta Suuri Kitarakirja.

- miksolyydinen moodi

- pentatoninen asteikko

Apua, apua, elintaso laskee?

Jos hallitsisin sivistyneen ylistämisen retoriikan, käyttäisin varmasti tovin jakelemalla ylisanoja Ismo Alanko Teholla -kiertueen päätösesiintymiselle, lauantaina vihonviimeistä istumapaikkaa myöten loppuunmyyty elokuvateatteri Domino oli Alangon ja Majamäen duettokilkuttelulle pyhitetty messualusta, kaksijapuolituntinen slaavirokkia kävi ainakin allekirjoittaneella kurkunpäähän. Useiden yksittäisten esitysnumeroiden läpikäynti lie esitystä näkemättömälle turhaa, joten tyydyn vain toteamaan esiintymisen ehdottomaksi, ylittämättömäksi huippukohdaksi minulle entuudestaan vieraan Tuuli -meditaation hypnoottisen ja kahden muusikon vetämänä varsin huikeisiin mittoihin kasvaneen esiintuonnin. Myöskin Sielun veljien Elintaso paukkui pianon ja kilkuttimien kantamana mainiosti.

Minua on kerran jos toisenkin syytetty liiasta hiuksenhalkomisesta, analyyttisuudesta tilanteissa, joihin kritiikkiä esittäneiden mielestä analyyttisuus ei sovi. Ei ole ilmeisesti soveliasta antaa esimerkiksi musiikkiesitykselle sen ansaitsemaa huomiota, yleinen sotahuuto heiluttaa tapparaansa “fiiliksen” ja “meiningin” viiltävän terävillä sutjakkeilla. Woo-hoo! Josko musiikin alituinen arvottaminen on täydellisen erottamaton osa koko musiikin eksistenssiä (termiä “musiikki” tässä yhteydessä tietoisesti luvattoman löysästi ja naiivisti soveltaen), ei musiikin järkiperäinen arviointi ilmeisesti tule kyseeseen. Musikkia arvottavat argumentit saavat olla ainoastaan umpeen emotionaalisia, musiikillisen himon kiiltävän hohdokasta sankarimyytin kuolaa tihkuvia “jees”- tai “thumbs up” -otsakkeella varustettuja tyhjänpäiväisyyksiä, sillä musiikin ainoa tehtävä on ilmeisesti libidon aktivointi, “hyvä fiilis” ja “tarttuva rytmi” ajavat hytkymään eroottisen ruumiinkielen mukaan. Lepsu pimppi tai pippuli on aina ollut erityisen lepsu rytmistä sankaruutta osoittavalle, paritusrinkimenot paikallisen ohyeasta hoilaavan eteerikon tahdissa erityisen kiimaisia.

Eikä siedä potentiaalisen lukijan lukea nyt pieleen: minä ymmärrän kosolti esimerkiksi tanssimisesta innostuneita ihmisiä, samoin ymmärrän rytmikkään musiikin mystifioidun tanssiinkutsun, josko en itse ykstahdin hakkaamisesta niin innostuisikaan. Mutta inhimillisen typeryyden (joka intentionaalisena edustaa alhaisinta olemisen muotoa konsanaan, ts. “hytkytään nyt tässä välittämättä hevon helvettiä siitä minkä tahdissa hytkytään ja eiks oo kiva rytmi ja mitä tuo tarkoittaa tuo tappakaa neekerit mikä tuolta rytmin seasta välillä erottuu”) tahdonvapaa tuottaminen, esiintyvään asemaan pyrkineiden totaalinen vastuuttomuus omassa positiossaan, se kaikki on korkeinta moraalittomuutta, tuomittavaa ja poltettavaa. Josko oikeistohallituksen alkvalla kaudella on varauduttava siihen, ettei inhimillisistä vapauksista mitään vastuuta seuraisikaan. Eli muistakaa, pirpanat, tärkeintä on se, että jaksatte heilua, heilua, heilua, over-night sensation, pullukat, sensation! (Oman kirjoituksensa tälle foorumille lähiaikoina saanee koko ideologiattoman hytkymisen olennaisin rusina pullassa, rytmimusiikin aivan liian yleinen historiattomuus tai vähintäänkin hukattu historiallisuus).

Haudassaan kääntyy paitsi Seppo Heikinheimo, myös ne, joille narratiivinen rock ja alkukantainen rytmi jotain merkitsivät. Merkityksen, tai edes viestin, välittämisestä nyt puhumattakaan. Ammattitaitoa se kai on yleisönsä kunnioittaminenkin. Vaan mitä turhista, sillä markkinaliberaalissa ajattelussa ei se ole tyhmä joka soittaa, vaan jne.

Are we having fun yet?