Äänestäessään – tai laulaessaan Allendesta – joutuu ottamaan kantaa toisten muotoilemaan agendaan. Äiti antaa lapselle vaihtoehdon: syötkö punajuuren vai sellerin?

Lapsen vastuu astuu vasta, kun hän huutaa “TÄÄ!” ja sylkee pakkopullan äidin naamalle.

Tutkijan yhteiskunnallisesti auvoinen asema tuskin antaa kovin monelle asiasta edes innostuneelle mahdollisuutta apurahojen perässä juoksemiselta keskittyä siihen, miksi.

Ja kon mulla ainakin on semmonen perstuntuma (ihan vain perstuntuma), että näitä “miksi” -tutkimuksia vähän kammotaan ja ne on helposti mystifioinnin keppihevosella leimattavissa huuhaaksi.

Yksi feministisen tutkimuksen oppiaine opponentteineen nyt johdattelevana esimerkkinä.

Sutikaisen ja Hytökäisen linja koko legitimaatioperinteen uudistamisesta, tai vähintäänkin akateemisen diskurssin sallivammasta otteesta on ihan harkinnanarvoinen provokaatio.

Vaikka kirjallisuustieteestä nimellisesti puhuvatkin, on ajatuksessa minusta isomman rötväkän siemen. “Rötväkän” aivan helvetin tietoisesti valittuna sanana.

Ehkä enemminkin pitäisi kysyä miksi, eikä miten. Miksi euroviisut ovat nousseet sille tasolle/formulalle, jota se nyt edustaa? Miksi noinkin kliseinen ja omalla tavallaan banaali tapahtuma vangitsee Suomessakin sen miljooona ihmistä telkkarin ääreen joka vuosi? Jotainhan siinä on pakko olla, jotta se noin immeisiä kiinnostaa.

Myönnän kyllä, että suhtaudun tähän(kin) asiaan historoitsijan silmin. Niillä silmillä katsottuna maailmassa ei ole aiheita, joita ei voisi tutkia. Näkemykseni toki saattaa erota esim. kulttuurin tutkimuksen näkemyksistä, mutta minulle olisi mahdotonta häivyttää historiasta jokin tapahtuma/ilmiö vain siksi, ettei se ideologisesti sovi kuvaan (lienet varmasti tästä samaa mieltä kanssani).

Selvää on, että objektiivista tutkimusta on mahdotonta tehdä, vaikka siihen tulisikin pyrkiä. Tutkijan omia ideologisia valintoja ei myöskään voine välttää, mutta tutkimuksen on toki lähdettävä siitä, että tutkijalla on oltava mahdollisimman vähän ennakko-oletuksia, tai pikemminkin ennakkovastauksia. On mielestäni aika kyseenalaista tehdä akateemista tutkimusta siltä näkökantilta, että ollaan jo valmiiksi sitä mieltä, että tutkimani ilmiö on perseestä.

Mutta samaa mieltä olen kanssasi siitä, että ei nuo viisut paljoa päivien viemästä eroa, ja nykyinen viisu”tutkimus” on kyllä omiaan ruokkimaan sekä tapahtumaan että koneistoa. Toisaalta “Lordin tarinalla” ja “Euroviisut – rakennettu eurooppalainen utopia” -lähtökohdilla on varmasti erilainen anti tutkimukselle ja tieteelle.

Minua lähinnä kiinnostaa viisujen historiallinen konteksti, eli vaikkapa miten viisut on muuttuneet/muutettu vuosien saatossa, ja onko niillä ollut toisenlainen status ja pyrkimys esim. 60-luvulla kuin nykyään. Jälleen kerran, historioitsijan silmin.

Mutta voi olla, että olen ajanut itseni POMMIIN, POMMIIN!

Vaikka Osmo Tammisalo voikin olla etäisesti eri mieltä, lähden minä siitä, että jokaisella tutkimuksella ideologiset lähtökohdat on.

Minkäänlaisen säätelyn nimeen en silti luonnollisestikaan vanno. Vielä. Vaikka koko akateemisen hybriksen suunta on päin persettä, riittää konventionaaliset legitimointikäytännöt vielä toistaiseksi, ehkä, painamaan unhoon heidät, jotka pullahunnikkailla taksvärkkiään hönttäävät.

Näkemyksesi euroviisuista yhteiskunnasta erillisenä outolintuna on varmasti oikea, mutta palvelee kyllä hieman kärjistäen juuri mainitsemani simulakrumin ideaa. Pelottavaa onkin mahdollisesti tutkimuksen kautta trendiaiheen saama erityisasema, sillä allekirjoittaneen on vaikeaa mitään päivienviemästä tai everwoodista poikkeavaa nykyviisuissa nähdä.

Myönnän, siksi historiaansa tunnen, että Runteen Ossin aikana oli toisin, nuku POMMIIN, POMMIIN!

Tarkoitan siis tilannetta, jossa tutkimus alkaa (tahattomasti eli ei) palvelemaan jokaisen orgaanisen ulottuvuutensa kadottaneen markkinamekanismin tarkoituksia. Mukanaan luonnollisesti traditiota tuntemattoman yleisön antama gloria: “sehän on yliopistossa, sivistyksen lähteillä, tunnustettu alkukulttuurin muoto, tämä euroviisu”.

Minusta tämä tilanne on vähän saatanan kiero, vaikka totta kyllä luon melkomoista dystopiaa narratiivillani ja totta kai lähden vain omista ennakkoluuloisista lähtökohdistani; myönteisesti, kansankulttuurin ilmentäjänä euroviisuihin suhtautuva kansanperinteen tutkija saa, kuten mainittua, ihan tutkimuksiaan tuntematta karvani nousemaan pystyyn.

Mutta lähinnä käsikarvat, tässä pehkossa alkaa olla mokkulaa kuin ennen puolustusvoimain palveluksia, tätä ei nosta edes Ramirent pystyyn.

Olen kuitenkin hieman eri mieltä siitä, onko euroviisut sopiva aihe akateemiselle tutkimukselle. Mielestäni kaikki yhteiskunnasta löytyvät ilmiöt, kulttuurit, tapahtumat jne. ovat valideja tutkimusaiheita. Emmehän me voi ruveta säätelemään sitä, mitä tutkitaan tai mikä on mielekästi tutkia, muuten alamme olla liian lähellä 1930-luvun henkeä.

Sitä en sitten osaa sanoa onko euroviisut kansatieteen, kulttuurihistorian vai mediatutkimuksen alaa. Toisaalta ainakin kahdessa ensiksi mainitussa voi nyt tutkia melkein ihan mitä vaan, kunhan vain perustelee näkökulmansa.

Mielestäni euroviisut ovat toisaalta erittäinkin mielenkiintoinen tutkimuskohde. Se on sen verran erillään muusta yhteiskunnasta oleva järjestelmä, joka saa kymmenet miljoonat ihmiset ympäri Euroopan liimaantumaan tv:n ääreen aina toukokuussa kuuntelemaan musiikkia, jota ne ei todennäköisesti muuten edes kuuntelisi. Siinä on jotain aivan käsittämätöntä.

Ei sen puoleen, ei mua kyllä noi viisut juurikaan kiinnosta. Ne on vähän kuin linnan juhlat; minä saan niistä tyydytykseni kommentoimalla hieman karkeammallakin kielellä esiintyjiä ja koko tapahtumaa. Vaikka en minä mitään menetäkään jos en näin pääse tekemään…

Siis: en tarkoittanut rytmillä yhtään mitään, sillä en sittenkään rytmistä alkutekstissä puhunut.

Rytmillä taasen tarkoitin yksittäistä uutislähetystä laajempaa kokonaisuutta päivittäisine draamoineen ja jopa mainoskatkoineen kaikkineen; kuten kirjoituksen otsakkeesta käy ilmi, hallittua spektaakkelia. Kontekstiin kuuluvan retoriikan mukaan “puhelinlinjat laulavat” aina niissä kiusallisissa tilanteissa, joissa lähetyksen katkeaminen kesken pukudraaman muistuttaa katsojaa, ettei tämä kaukosäätimensä takana olekaan kaikkivaltias, vaan langat ovat sittenkin siellä toisessa päässä. Kyse on illuusiosta. Nähdäkseni professorin varmasti mainostelevision vinkkelistä odottamaton ja harvinainen käytös kuuluu illuusion (lähetyksen) katkeamisen piiriin, josko teknisesti tästä ei kysymys olisikaan.

Vinkkelini on siis enemmän katsojassa ja ilmiössä, josta tekstissä mainittu Sihvonen puhuu tekstissä mainitussa teoksessaan nimellä “egoporno”. Mutta koska kolikon toinen puoli, illuusion tekninen jatkuminen (sillä katsoja kaikkivaltiudessaan vastaa illuusion “luovasta” jatkumisesta, jossa kanavasurffailu siis muodostaa yksilöllisen “kokonaistaideteoksen”) on lähettäjän vastuulla, ansaitsee lähettäjäkin mielestäni huomion.

Lämpimästi suosittelen Sihvosen Konelihan värinää, jos aihepiiri kiinnostaa. Teksti on räiskyvää ja varmasti ymmärrettävissä ilman käsiteviidakon remellysoppeja.