Miedon munat, velliä perkele!

TS-galluppi kertoi pitkästä aikaa jotain (linkki). Juha Mieto on feministi! Gallupin perusteella feminismin opit ovat piintyneet erityisen tiukkaan juuri keskustapuolueen mieskansanedustajien keskuuteen. Olen siis ollut alati väärässä syyttäessäni sukupuolisen epätasa-arvon aiheuttajiksi keski-ikäisiä valtaapitäviä miehiä. Toki olen syytökseni kohdistanut ennen kaikkea ay-puolueiden riveihin, joihin keskusta ei perinteisesti lukeudu.

Nyt tehty gallup on merkityksellinen osoittaessaan diletantismin ja ohipuhumisen ongelmat kieltämättä varsin kryptisille teeseille perustuvan aiheiston äärellä. Edelleen pitäisin kuitenkin kohtuullisena, että näinkin tunteita herättävän teeman kohdalla haastatellut olisivat ennakkoluulottomasti edes hetkeksi paneutuneet kysymyksen teoreettisiin lähtökohtiin. Mitä helvettiä perheellinen hyvätuloinen kulttuuriministeri tarkoittaa todetessaan olevansa radikaalifeministi? Onko kulttuuriministeri tietoinen 70-luvun radikaalifeministisestä liikehdinnästä, siitä, johon jokaisen toimittajakoulua käyvän nuhteeton esikuva, edustaja Tuulikki Ukkola viittaa polttamalla munasuojansa, ilmoittamalla, että “Feminismillä on hirveä kaiku. Feminismi tallaa kaikki miehet alleen, tämä on se merkitys.” Edustaja Ukkola antaa kyllä hyvin käydä edellisessä ilmi, ettei tiedä puhumastaan asiasta tuon taivaallista. Keski-ikäinen sosiaalidemokraattinainen Väätäinen ilmoittaa sen sijaan kunniakkaasti ykskantaan diletantisminsa, ettei tiedä, mitä kaikkea feminismi tarkoittaa. Harva tietää. Minä en väitä lukeutuvani näihin harvoihin feministisen tutkimuksen akateemiset perusopinnot läpikäyneenä.

Yksinkertaista on kuitata koko kysymys akateemisesta feminismistä toteamalla, ettei pikkuseikkoihin takertuvalla tutkimuksella ole mitään annettavaa käytännön tasa-arvolle. Melko rohkeaa puhetta, väitän, siinä missä kaikki sorron mekanismit ovat pohjimmiltaan kieleen perustuvia. Kielessä rakennettuja binaaripareja, eroja. Toisaalta voi tuntua kohtuuttomalta syyttää kansanedustajia hyvinkin omituisia muotoja mediassa saavan feminismin sateenvarjokäsitteen vinoutuneesta tulkinnasta. Vai onko? Mitä kertoo kansanedustajan yleisestä vireystasosta, jos vastaa kysymykseen “oletko feministi?” argumentoimalla, että “Olen kokolihaa syövä hetero MIES” (Pekka Vilkuna, kesk.).

Juha Miedon feminismi on onneksi terveellä pohjalla. Mieto on feministi, koska naisiin verrattuna miehet ovat vellihousuja. Olen salaa pahoillani, etten saa kuulla toisen mieshiihtäjälegenda Marjo Matikainen-Kallströmin (kok.) kantaa omaan feminismiinsä, Matikainen-Kallström kun pyyhki tällä kertaa perseensä havujen sijaan koko kysymyksellä. Kokoomukselle kysymys on muutenkin varmasti huikaisevan hankala (lukuunottamatta Kimmo Sasia ja Tuulikki Ukkolaa); tasa-arvotupoa ajavalle leimautuminen tissiliivienpolttelijaksi (josta ilmiöstä ei siitäkään ole kuin 35 vuotta aikaa ja eihän tuossa ajassa mikään liike sisällöllisesti muutu!) ja vasemmistoradikaaliksi (termi Pertti “V” Virtasen, PS., joka ilmeisesti viittaa heitollaan marxilaiseksi feminismiksi kutsuttuun poleemiseen ja myös 30 vuotta vahaan suuntaukseen) on ohdakkeilla koristeltu sudenkuoppa. Olen feministi, mutta. Ei, ei ole helppoa tasa-arvolla. Eikä edustajalla, jonka pitäisi päättää kannattaako tasa-arvoa vai väkivaltaa. Mainittakoon statistisena kuriositeettina tasa-arvoa kannattavan suunnilleen kolmanneksen, väkivaltaa kolmanneksen ja hiljentymistä kolmanneksen edustajista.

Lyö, Lyly, lyö!

Täytyy myöntää, harvinaisen vastakkainasettelematonta retoriikkaa selkeältä arvopuolueelta (linkki). Opiskelijan ja ihmisen arvoja ajavat ruiskukkaset huolehtivat siitä, että naapuripuolueen pömppömahaisilla ay-pampuilla riittää tulevassakin opiskelijoita, joita polkea ja naisia, joita hakata. Uutisen demarilasitaloon en ota kantaa, mutta lasikatto tuntuu olevan paksuinta laatua nimenomaan demari- ja etenkin vasemmistolaisleirissä. Salaisuus tuskin on, että vahvimmat patriarkaattia ylläpitävät voimat Suomessa löytyvät sosiaalivasemmiston mieskansanedustajien keskuudesta. Lyly Rajala olisi ihan passeli demari. Ja onkin.

Mutta nuori salskea karismaattinen arvopuolueen arvopuheenjohtaja hallitsee retoriikkansa: jostain se opiskelijanpaskojen raha on revittävä, eli revitään kaikkein köyhimmiltä. Eivät vahingossakaan kasvata koliikkilapsiaan opiskelijoiksi vaan antavat metsäkoneenkuljettajan kultaiset avaimet taskuun jo peruskoulussa.

Totta, vastakkainasettelu on tätä menoa mahdotonta, siksi kaksi eri rotua Suomeen ruiskukkien valtakaudella syntyy. Enkä tiedä kumpi on pahempi: kokkaripuuron rikas-köyhä -akseli vai vasemmiston mies-nainen -vastaava. Eikä kysymys ole lopulta kovinkaan relevantti, sillä demaripolitiikka ponnistaa siitä jumalan totuudesta, että Lylyn on saatava lyödä.

Pay me my money down, sano!

Eikö koko kattauksen sateenvarjonimeke sen jo kerro? Sosiaalidemokratia.

Porno vappaaks ja hamppu ja työhön!

Spektaakkelisärö

Katsoin eilisiltana tovin perästä mainostelevision “pääuutislähetyksen”, iltakymmenen koosteen. Uutislähetys oli selvästi aivan erityinen, studiossa oli myös asiantuntija, jota suorassa lähetyksessä haastateltiin. Tilanne oli kieltämättä koominen: haastateltava ei pysynyt lähetyksen rytmissä ja takelteli. Muistan naurahtaneeni kahdesti: ha-ha. Olin huvittunut.

Huvini loppui lyhyeen, jäin pohtimaan, että mitäköhän helvettiä minäkin tässä nauran. Kohtuullisempaa olisi ollut kumartaa yhteiskuntatieteiden tohtorille, joka ilmeisesti jännityksellään (vaikka mistä näitä tietää) aiheutti särön kauppakanavan täydelliseen iltafantasiaan. Siihen sirpaleisen jumalaiseen todellisuuteen, jonka jokainen kaukosäätimeen panostanut katsoja on kykenevä itselleen luomaan ja josta Jukka Sihvonen puhuu mainiossa teoksessaan Konelihan värinä: kaikki mahdollinen sisältö menettää merkityksensä siinä, missä vastaanottaja on kyvykäs luomaan loppumattoman kanavasurffailun autereessa oman illuusiotodellisuutensa. Eittämättä sattumalta uutisaikaan taajuudelle pöllähtänyt tehdastyöläinen älähtää sipsi suussa: “ahhahhaahhhaaa tollaisia ne akateemikot on vittu ahhahhaaa tehkää työtä laiskimukset ahhaahhahaa vaimo anna sipsi.”

Ei mennyt pitkään, kun löysin suorassa lähetyksessä tapahtuneen haastattelun tallennettuna. Linkki. Vielä nopeammin ymmärsin, mistä koko tilanteessa on kyse: salamavauhtia etenevään millimetripaperilla aikataulutettuun lähetykseen oli vahingossa kutsuttu vieraaksi ajatteleva yksilö. Sellainen, jonka näkemys asiasta kuin asiasta ei perustu aamuhesarin legitiimiin kuhilointiin, vaan joka punnitsee sanansa ennen niiden möläyttämistä.

Tohtorin ainoa virhe oli vastata kutsuun myöntävästi. Josko kukaan häntä ei tänään aamulla taukohuoneen kahvipannun ääressä enää muistanutkaan. Kenenkään ei tarvinnut.

Jos lukija kummastelee yllekirjatun mahdollisesti välittyvää proosallista patetian sävyä, todettakoon, että se on intentionaalista. Muistakaa avata sipsipussi ENNEN linkin avaamista, pätkä kestää vain kolme minuuttia.

€uro viistoon, akat(emia) tanakkeliin!

Ajankohtaiseen kakkoseen haastateltu kansatieteilijä, euroviisututkija Anna Muurinen naurahtaa kameralle pilke silmäkulmassa: “Joo no hehheh pitäshän tommosen Kalevalateeman upota viisuyleisöön kon onhan Kalevala tärkeintä suomalaista kulttuuripääomaa heti suomalaisen euroviisukulttuurin jälkeen.”

Jep jep. Minä olisin Annana pitänyt sanomiseni hieman suorasukaisempana, sillä ihan jokainen ohjelman seuraaja tuskin ymmärtää edellämainitunkaltaista akateemista huumoria. Jota herra soikoon toivon Annan lausahduksen olevan, puhtaimmillaan ja hauskimmillaan. Pilke silmäkulmassa.

En tunne kansatieteilijä Muurisen tutkimuksia Ajankohtaisen kakkosen tittelöintiä kummemmin, joten en puutu ennakkoluuloihini (kansatieteilijä euroviisujen kimpussa kuulostaa joltain, jota en edes sen koommin halua tuntea. Euroviisutko edustavat akateemisen tutkimuksen arvoista kansanperinnettä? Mutta kuten sanottua, en puutu asiaan). Tiedän Turun yliopistossa tarkastetun hiljan väitöskirjan, jonka aiheena oli jotain sukupuolen representaatiosta ja valtasuhteista euroviisuissa.

Kivaa.

Mutta eikö näitä simulakroja nyt jo perkele ole tutkittu tarpeeksi? Olettaen, että edes se ensimmäinen akateeminen tutkimus Cheatersista oli millään muotoa perusteltu saati oikeutettu. Mediatutkimus on varmasti kiva oppiaine ja yhteiskunnallisten vaikuttimien tutkimuksessa paikallaan, uskon. Toimittajan perspektiiviäkään tuskin haittaa tutkittu tietoisuus käyttämiensä välineiden toiminnasta. Mutta mitä uutta, mitä mielekästä, mitä yhtään mitään mistään paljastaa tutkimus, jonka pontena on lähilukea amerikkalaisen pukudraaman sisäisiä mekanismeja? Sisäisillä mekanismeilla tarkoitan simulakrumin sisäistä toimintaa. Termiä tuntemattomille kärjistettäköön: Jean Baudrillardin lanseeraama käsite tarkoittaa kosketuksensa ympäröivään todellisuuteen menettänyttä merkkiä: Niken kenkiä ostetaan, koska kenkä on Nike, ei, koska kengän juoksuominaisuudet olisivat erinomaiset; euroviisuorganisaatio (ja euroviisututkija?) propagoi edustavansa eurooppalaista kansankulttuuria kaikkine moninaisuuksineen, vaikka tosiasiassa vuosittain nähtävät “kansalliset esitykset” hyväksikäyttävät, raiskaavat kunkin kulttuurin yksittäisiä kärjistetyimpiä puolia, tämänvuotisessa välishowssa Väinämöinen on teini-ikäinen kilpakosijahevari helvetistä.

Amerikkalaista pukudraamaa?

Ja ei, kansankulttuurien limaa tihkuvat, paskanhajuiset ja spermaroiskeiset, tuotantotalouden ammattilaisen hassu hattu päähän kirjoittamat representaatiot eivät ansaitse edes mainintaa akateemisessa tutkimuksessa. Kaikkein räikein haalistuu joskus hiljenemällä, ei taatusti käsitteelistämällä.

Jos ollaan tultu tilanteeseen, jossa euroviisujen kaltainen fasistinen, rasistinen, sovinistinen ja kuvottava oksennuskupla lasketaan kuuluvaksi kansankulttuuriin, voitaneen puhe eurooppalaisesta sivistyksestä (jonka peruskivenä yliopistojärjestelmä toimii) lopettaa tähän.

Kirjoitan tätä vuoden 2011 Euroopan kulttuuripääkaupungista. Lehtiä, varsinkin tulevan kulttuuripääkaupungin paikallisia, seuraavat ovat tietoisia turkulaisen, vuonna 2011 virallisen ja julkituotavan kulttuurin tilasta, loppu.

Jälkiriipustus: miettikää, potentiaaliset lukijani, suomalaisen euroviisuedustuksen tilaa, miettikää! Kun amerikanjuutalainen, kielilihaksellaan julkisuuteen ja omien puheidensa mukaan yli 3000 naisen pöksyihin päässyt Suomen viimevuotinen euroviisuedustaja Gene Simmons luovutti valtikkansa etiäpäin, hän tuskin kuvitteli enää amerikkalaisemmaksi homman muuttuvan. Vaan ei: pohjoisamerikkalaisen daytime-pukudraaman kansankulttuuriin tuoneisiin euroviisuihin lähetetään tänä vuonna edustaja, joka on tehnyt kannuksensa laulamalla protoolsin läpi kehnolla englannilla amerikkalaista voimaballadia, laulu tuotiin julki amerikkalaiseen formaattiin perustuvassa mainosshowssa pari vuotta sitten.

Kansankulttuuria, eiks je?

Mahtaa televisiolla varustettujen hampurilaisravintoloiden rasvaisilla tiskeillä olla lauantai-iltana jonoa…

Klassikkojen aika?

On sanottu (ties missä, muistan lukeneeni), että ainoa parannuskeino postmodernismiin on sairastua parantumattomasti romantiikkaan.

Minä koen olevani romanttinen ihminen. Ja sairas, kaiken lisäksi. Postmoderni filosofia on tarjonnut pirstaloituneen nyky-yhteiskunnan analysoimiseen joitain hyödyllisiä käsitteitä ja yliopisto-opiskelijana varsinkin J-F Lyotardin Tieto postmodernissa yhteiskunnassa teki allekirjoittaneeseen vaikutuksen (tai ainakin elinehtoisia kriittisiä mekanismeja legitimaation puhkomiseksi, vinkkeliä). Ennen henkilöni romantisoitumista olin ymmärryksen puutteessa varsin kiinnostunut esimerkiksi mystiikan verhon peittämästä simulakrumin ajatuksesta, ts. kaikki viittaus kaikkialla totena pidettyyn on hävinnyt ja niin taide, elämä, yhteiskunta kuin pyhä Paciuskin ovat vaipuneet mainittuun simulakrumiin.

Ihanaa, eikö?

Aamun hesari uutisoi metatason vaipumisesta, simulakrumin ja myös keinosiitetyn postmodernin filosofian osasiittiö, suuri B., Jean Baudrillard, on menehtynyt 77 vuoden iässä. Forget Foucault, B. sanoo jo yhden teoksensa otsakkeessa, mutta minä en voi välttyä siltä tunteelta, että koko postmoderni kupla puhkeaa viimeistenkin “suurten” nimiensä lakatessa olemasta. Lyotard kuoli 1998, Foucault jo -84. Derridan kaatoi haimasyöpä.

Arkista, eikö?

Tiedän olevani myöhässä, postmoderni on kompastunut loputtomiin sudenkuoppiinsa jo vuosikaudet, ehkä raaimmillaan anarkotrooppi John Zerzanin mainiossa esseessä The Catastrophe of Postmodernism (linkattuna alla). Mutta siksi ideologian pohjalta valitsen kumean positioni, että listaan ylle vielä kerran ne nimet* ja vetäydyn sohvalleni lukemaan suurta eurooppalaista proosaa jokaisesta laveasta virkkeestä nauttien. Juon kitkerää kahvia, katselen keväänlikaista lounais-Turkua harmaan virttyneen Fredriksonin lippalakin alta.

Romanttista, eikö?

*hitto, Barthes unohtui…

The Catastrophe of Postmodernism 

Onnellinen, vahingossa

Olen yrittänyt kiinnittää ennenkin potentiaalisen lukijan huomiota pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa elävän yksilön markkinaliberaaliin hypoteettiseen oikeuteen lisääntyä. Kuuroille korville valuu kuviteltu puhe maapallon kuormittuneesta tilasta siinä, missä suomalaisen demarin biologinen kello alkaa tikuttaa. En ole henkilökohtaisesti milloinkaan sairastanut lisääntymiskuumetta (sitä konventionaalisempaa kuumetta kyllä parhaillaankin, väitän, vaikken elohopeamittariin sijoitakaan) ja populaarikulttuuri sukupuolikirjoillut aikakauslehdet etunenusessaan tuntuvat väittävän, että edustan vieläpä sukupuolta, joka ei työnsä ikeessä lisääntymishalua edes kykene kokemaan. Ei tikuta kello, vaikka viisari värähtäisikin?

Työläisen oikeuteen perustuva lisääntymisvimma tuntuu joka tapauksessa edustavan ainakin kansallisessa mediassa suurinta mahdollista hyvettä, viettiä, kansaneläkkeet mahdollistava lisääntyminen seisoo edelleen toivotun ja hyväksytyn sukupuolisen halun korkeimmalla jalustalla, jossa kiimainen seksuaalinen vetovoima on voitettu ja oma keho uhrattu kansallisen hyvinvoinnin kivipaadelle. Ekofasistien supliikki on yhdentekevää lätkyttelyä, sillä vaakakupissa painaa edelleen oikeus lisääntymiseen.

Mikä oikeus?

Oion jälleen positiotani: minulle jokainen syntynyt ihana pikkuruinen ihmistoukka on itseni kanssa samalla viivalla, yhtä arvokas. En tunne myöskään tarvetta (saati halua) syyllistää varmasti onnellisia tuoreita vanhempia, enkä aja nyrkki ojossa aborttipakkoa, josko abortinvastustajien argumentteja en koskaan olekaan ymmärtänyt. Yksilönvapaus on minulle tärkeä arvo. Mutta tuskin tarvitsee toistaa automaatiota yksilönvapauden mukanaan tuomasta yksilönvastuusta, jonka minä näen toimimisena tavalla, joka kunnioittaa niin kanssaeläjiä (määrittelee kanssaeläjät sitten kuinka laveasti tahansa) kuin ympäristöäkin yksilön kanssa tasavertaisina olemuksina. Eli:

Elämän tarkoitus on hankkia luontoa ja ihmistä kunnioittava henkilökohtainen moraali ja sen jälkeen noudattaa sitä.
(Aki Kaurismäki)

Tästä lähtökohdasta minun on kovasti hankalata ymmärtää intentionaalista, päämäärähakuista lisääntymistä. Lisäännytään tarkoituksella, ehkäisyttä (je, ehkäisyllinen lisääntyminen, siinä sitä olisikin kaava…). Tule tule hyvä kakku. Tule tule toinenkin hyvä kakku. Minun kärkeni kohteena ei siis niinkään ole lisääntyminen itsessään, vaan “hyvinvointivaltion” nähdäkseni suurimpaan perspektiiviharhaan perustuva kuvitelma oikeudesta lisääntymiseen ja tämän kuvitelman aktiivisesta todeksi tekemisestä.

Niin haluava lukee todennäköisesti helposti edellekirjatusta jo otsakkeen tarjoaman ajatuksen onnellisen vahingon yhteiskunnasta. Eikä siinä allekirjoittaneen mielestä tulkita kovin pahasti vinoon.

Jos joku potentiaalinen lukija tietää minua paremmin, onko johonkin peruskirjaan kirjattu hyvinvointivaltion asukin moraalisesti melko ylimielinen oikeus lisääntymiseen, minua valaiskoon. Minun oikeuteni on ihan täsmälleen naistenlehtien oikeutta.

Jokaista kursivointia painottaen.

Kimmokkeen tähän nimenomaiseen kirjoitukseen sain artonybergissä vierailleen ammattikalastajan puheista, jotka suhahtivat ohi vähintään puoleltatoistamiljoonalta iloiselta perjantailisääntyjältä. Perjantailisääntyjät katsoivat tuolloin silmä kovana mainostelevision parittelurituaalin tämänvuotista avausjaksoa. Piiri pieni pyörii.

Todella fiksut ihmiset lukivat tuonakin hetkenä itseään viisaiksi.