Jatkan vielä kahden viime vuorokauden aikana taajaan käsittelemästäni aiheesta yhdellä mielivaltaisella määritelmäntäsmennyksellä:
mielestäni kosolti kuvaavaa on, että koko termin “rock’n'roll” keksi kaupallisen kanavan tiskijukka puffatessaan tulokasorkesteria, varmasti kataisenpuhtain pussein, mutta rockhistoriaa A.O.R- ja yritysrockkäsitteellistettynä tuntien analogia on valmis. Kuinkas sitten kävikään. Vem ska trösta Knyttet.
En varsinaisesti ole otettu tilanteesta, jossa markkinarahalla pyörivä mikä tahansa ammattikunta yrittää syöttää sanoja suuhuni. Ideahan on ikivanha: antaa sen, joka saa tähtisumun silmiinsä ensimmäisenä, nimetä sumu. Rock. Yksi tämän hetken parhaimmista tämän lajityypin edustajista. Uskottava glam-ote. Musiikkibisneksessä myös esimerkiksi levyjen mukana tiesmille eturyhmille seuraavat saatteet edustavat tällaista ajattelua, poikkeuksin tietysti. Turhan usein minun silmiini osuneet saatteet ovat olleet kuitenkin vain munankuorista leivottua sademetsäntuhokkia, paskapaperia. Mutta tämänkaltaisen ujuttamisen tuloksena saattaa nykystudentti puhua rockista. (Enkä luonnollisestikaan kasaa tässä kaikkea vastuuta nyt yhden 50-luvulla vaikuttaneen paikallisradion DJ:n harteille, saati yhden jumiutuneen retoriikan muodon syntymistä levysaatteiden vastaaville, mutta hoksnokka potentiaalinen lukija havainnee rakennelman takana vaikuttavan, melko yksilöllistettävän mahdin…). “Rock” on termi, jota voi levitellä kuin kriitikko haarojaan konsanaan, kielelliset puutteet voi korvata ja oikeuttaa slangilla ja yksilöidyllä retoriikalla. Ja ei, tämä ei ole sitä kielen elämistä. Tilanne on nähdäkseni melko toivoton laaduntarkkailijan kannalta, ulospääsyä kaivattaneen. Ulottaappa UPJ musiikkijournalismin aroille…
Voisiko pakotie piillä koko retorisen järjestelmän kumoamisessa? Ulottaa hiukan siitä kekseliäisyydestä, mitä lahjakas musikantti omaa, myös kriittisille riveille? Lainata Hemingwayta? Tutustua siihen, miten koettua on historiallisesti totuttu kuvaamaan, unohtaa kapioarkkuunsa kuollut kapina ja rehellisesti tunnustaa, että muilla aloilla kanonisoitu ja hyväksytty voisi sopia myös äpärälapsen suupieleen? Miksei sälyttää vastuuta sen harteille, joka ainoana asiaan pystyy vaikuttamaan? Uskallan väittää, että kuvaamalla kuulemaansa rehellisesti, aistivoimaisesti, esimerkiksi symbolismin tehokeinoja käyttäen herättää kuulijassan (lukijassaan? pysy näissä nyt sitten mukana) varmasti laajempaa mielenkiintoa, kuin toteamalla lakonisesti, että tässäpä sitä veivaa ehta rokkipumppu kerrassaan, täydentäen kuvaustaan vertaamalla kuulemaansa mihin tahansa toiseen artistiin. Intermusiikillisuutta? Ja kyllä, tässä nähdäkseni esimerkiksi musiikkikritiikillä olisi kosolti opittavanaan esimerkiksi kirjallisuuskritiikiltä, joka laadukkaimmillaan pystyy hyödyntämään kansantajuista käsitteistöä päätyen rehelliseen kritiikinarvoiseen analyysiin kutittavan perstuntuman ja naapuribändeihin vertailun sijasta.
Vaan tyhjille seinille taidan huudella, siksi “legitimaationsa” pintatason musiikkianalyysi on juurruttanut, poislukien luonnollisesti valtavasti teknistä osaamista ja tietoa vaativat klassisen musiikkimaailman edustajat.
Ohjelmallista projektia, jossa luotaisiin musiikkianalyysille pätevä käsitteistö, sietäisi mielestäni harkita. Jos tämä ei ole mahdollista, lukisin minä ainakin tuhannesti mieluummin ja enemmän tekstistä irti repien kuvailevaa ja rehellistä, en ympäripyöreää ja lepsusti vertailevia viittauksia jakelevaa. Potentiaalinen lukija huomauttakoon, jos tietää tällaisen olemassaolosta. Luppoaikana minä lopetan käsitteen “rock” viljelemisen, keitän puuron ja luen netistä täysin ilmaiseksi ja laillisesti hankitun Lehtos-Joelin mahtavan, mahtavan Mataleenan loppuun.
- projektit Lönnrot ja kansainvälisempi Gutenberg, joista ladattavissa kymmeniätuhansia laillisia ja ilmaisia teoksia. Mainittu Mataleena löytyy Lönnrotin puolelta.
