Ilmiselvää on, ettei kysymys ole yksinkertaisesti vain siitä, mikä teoria antaa parhaan selitysvoiman, parhaan ennusteen, vaan myös siitä mikä teoria parhaiten kykenee täyttämään joukon tarkemmin lausumattomia “esteettisiä” kriteereitä.
- Evelyn Fox Keller, Tieteen sisarpuoli, suom. Pia Sivenius.
HS-kulttuurin vuosisatainen luottosievistelijä, kanonisoitu saarikoskihistorioitsija hra Tarkka (P., ei J.) käy aamun aviisissa lävitse ns. filosofi “Lande” Lindforsin kuuluisimpia julkilausumia L:n tuore muistelmajatke pontimenaan. Lindfors on suomalaista kirjoitushistoriaa tunteville takuututtu, kolmikymmenvuotista raivoraittiuttaan kuluvana vuonna – allekirjoittaneen syntymäpäivänä vieläpä – hassun ironisesti juhliva juoppo, jonka eppunormaalipopedafilosofointi olisi varmasti omiaan uppoamaan jäyhän parrakkaan vatsakkaan suomalaisen miehen pirtaan, jos jäyhä suomalainen mies ymmärtäisi filosofian päälle.
Hra Tarkan teksti on sinällään tervetullut ympäripyöristely aiheen ympärillä, myönnettäköön toki, ettei allekirjoittanutkaan Lindforsin tekstejä tuon koommin tunne, ainoastaan herttaisen miehen maineensa. Hra Tarkka kirjoittaa kuin vain hra Tarkka osaa, kohteensa näpykömmyköitä kainalopierujensa peruskivinä käyttäen ja oylätinkuivaa, mutta ah niin sivistynyttä pikkuhassuttelua suosien. Huomion Hesarin palstatila ansaitsee ainakin allekirjoittaneen lähtökohdista perversseihin mittasuhteisiin kasvavasta asetelmasta: “ankara” ja “pelätty”, “julma” kriitikko suomii “tiedepoliittista sotijaa”, mutta ymmärtäen, silitellen “tiedepoliittisen sotijan” ahavaa sänkeä.
“Lande” Lindforsin filosofian kulmakivet pohjautuvat vakaan tieteellisiin argumentteihin; kuten hra Tarkkakin muistaa mainita, Lindforsin vihollisiin kuuluvat suuren filosofin omia, eksakteja käsitteitä käyttäen “parlamentaarinen roskaväki, eksistentialistiset marxilaiset, postmodernistit, naistutkijat sekä ympäristö- ja tasa-arvotutkijat”. Ei tarvinne erikseen mainita, että filosofi “Landen” suuret välineelliset intohimot viinan ohella ovat olleet matematiikka ja naiset.
Looginen empirismi ei kuulu allekirjoittaneen suosikkeihin. Erityisen kiusalliseksi tilanne käy, kun mainitun tiedesuuntiman harjoittajat tavoilleen tyypillisesti alkavat kasaamaan muuttumattoman todellisista aksioomistaan ympärilleen loogisen muuttumatonta, valtavan empiiristä ja kautta likaisten varpaitteni legitiimiä “totta”. Empiristin painajainen on kauhistuttava; filosofi “Landen” ajatuksia (mutta hra Tarkan tekstiä) mukaillen “moniarvoiset lässyhumanistiset ja tusinasosiologiset näkökulmat ovat tieteen rahoituksessa syrjäyttäneet matemaattis-luonnontieteelliset tutkimusintressit”. Kauheaa. Suomalaista kirjallisuustiedettä tuntemattomille on syytä huomauttaa, että kynäniekka hra Tarkka edustaa kirjallisuustieteen positivistisinta suuntausta, uuskritiikkiä, kutakuinkin puhtaimmillaan (ja ironista kyllä, tämä samainen niekka on luonut uuden vuosituhannen kannuksensa juuri Saarikoski-historioitsijana). Tai no, annetaan kaanonin kannukselle pätkä liekaa: ihan passeli kirjallisuushistorian tuntija hra Tarkka tuntuu myös olevan. Vahvasti ovat kuitenkin niin kriitikko kuin kohteensakin männäpäivässä kiinni, eksaktisti “tieteen muotivirtauksiin” suhtautuen; hra Tarkka päättää kommentointinsa:
“Luultavasti Lindfors on oikeassa, kun hän syyttää tieteen hallintoa tutkimuksen politisoimisesta. Tiedemaailman parlamentaarinen roskaväki, kaikki räkätaistolaiset ja pehmokepulaiset todellakin sälyttivät 1970-luvulla tieteelle poliittisia tehtäviä, jotka eivät sille kuulu.”
Jep jep. Onhan se nyt ykskantaan väärin, jos tiedemiehenperkele sivulauseenpuolikkaaksi kiinnittää huomionsa niihin rakenteisiin ja käytänteisiin, jotka tieteensä harjoittamista muokkaavat. On on. Väärin. Kauheaa.
Ei-loogista.
