“Kas niin, ken olet? / osa voimaa syvää, / mi tahtoo pahaa vain ja aikaan saa vain hyvää.”

Eikä minusta liioin tuo toinenkaan, kenties sydämellisempi mutta kumman epäartikuloitu kieli, sävelten kieli – mikäli nyt musiikkia niin voi nimittää – ei minusta sekään näytä kuuluvan pedagogis-humanistiseen piiriin, joskin hyvin tiedän, että antiikin Kreikassa sillä oli oma palveleva osansa sekä kasvatuksessa että yleensäkin kaupunkivaltion julkisessa elämässä. Pikemminkin se kaikessa loogisessa ja moraalisessa ankaruudessaan tai ilmeeltään siihen tähtäävänä näyttää minusta kuuluvan henkiseen maailmaan, jonka luotettavuudesta järjen ja ihmisarvon asioissa en juuri menisi panemaan kättäni tuleen. Se, että tästä huolimatta olen sydämestäni siihen kiintynyt, kuuluu noihin ihmisluonnon ristiriitaisuuksiin, joista ei tiedä iloitako vai surra.

(Thomas Mann: Tohtori Faustus, suom. Sinikka Kallio)

Taannoin toisen ja kolmannen lukijan mieltä kihersi esittämäni vaatimus taiteilijan (myös muusikon, siis) moraalisesta vastuusta vaikuttavan välineen käyttäjänä. Hyvä että kihersi, jouduin arvioimaan osin uudelleen sanomaani. Josko provokatiivisesti esiinnyinkin (sic!), ymmärsin oikoneeni mutkia: paatosta en aja. Suoran poliittisella taiteella on (ollut?) perusteltu paikkansa, viimeksi kolmannnen maailman muhinoissa ja yrityksessä kammeta umpihullua pois (ohjus-) nappipaikalta. Esimerkiksi kuvataiteessa moderninjälkeinen on taas ollut suoran (poliittisen) sananvaltaa kimmokaivantojen eetoksessa, sukupuoliroolitaiteesta puhumattakaan. Mutta josko toiset esittämisen muodot näennäisesti tulisivatkin toimeen ilman esitaistelijoita, on allekirjoittaneen paikoin äärimmäisen hankala ymmärtää esittävää, joka kukka rinnassa verhoutuu eskapististen argumenttiensa taakse. Jos kyse on kommunikaatiosta, ei yksinkertaiseen vastaanottamiseen perustuva nähdäkseni ole kummoista kommunikaatiota. Mielihyvä on hankala motiivi, itseisarvo taas taiteen tapauksessa enemmän kuin poleeminen käsite. Jos kommunikaatio taas keskittyy yksinomaan esittäjien välille, jää yksi osapuoli huomiotta. Toki maalaamansa taulut voi ripustaa olohuoneensa kattoon, kuvapinnat vastakkain. Samoin kuin joukko musikantteja voi kaikin mokomin käydä keskinäistä ajatuksenvaihtoaan musiikin keinoin. Kuuluuko tällainen toiminta esiintymislavalle, siihen en ota kantaa. En viitsi. Mutta siinä, missä vapaasta tahdostaan esittäjän roolin valitseva vakuuttaa syyntakeettomuuttaan, ts. “näin tää homma nyt vaan menee eikä mun mittää tarvi selitellä konnemmää mittään sanokkaan”, siinä minä vaihdan leiriä. Toinen mahdollisuus on ilmoittaa, ettei “tee taidetta”, vaan jotain muuta. Mitä muuta, tekee mieleni kysyä. Minkälaiset muuttujat antavat esittävälle oikeutuksen hylätä moraalinsa? Nimekkeistä (taide, pop, poptaide) voi tapella veneentapin viimeiseen tikkuun asti. Tyhjä taulu taasen ei esittämiseen kykene (paitsi ripustettuna?), eikä tyhjä taulu aivan valtavan varmasti kykene mitään vastaanottamaan. Poisluetaan tästä ne sinällään hyödyllistä esittämistä harjoittavat, jotka esittävät joko eläinyleisölle tai peilivaihettaan läpikäymättömille vauvoille.

Taiteilijanmoraalin pariin allekirjoittaneen sysi aamusella aloitettu, johdannoksi edeltävään lainattu Mannin Tohtori Faustus, klassikkojärkälejne huippuunsa hiotulla lauseellaan ja valtaviksi äityvillä metaforillaan. Mannin loppumattoman saavin tutkijalle tarjoava suurteos on kiistatta suurimpia kuunaan kirjoitettuja romaaneja, eurooppalaista kirjallisuutta parhaimmillaan, ja lisäksi kuluvana vuonna kuusikymppisiään viettävä (ja ponnettuna rumakantisen suomennospainoksen kauppoihin sysännyt) fiktiivinen elämäkerta. Romaani ihmisestä ja taiteesta, ei sen enempää. Se potentiaalinen, joka sanomastani joskus ottaa itseensä, lohduttautukoon teoksen hulvattomalla jäsennöksellä:

Mikä inhimillisen alue, puhtainkaan ja arvokkaasti parhaaseen pyrkivä, saattaisi kokonaan sulkea itsensä alisten voimien vaikutukselta, tai lisättäköön vielä, olla tarvitsematta niiden hedelmöittävää kosketusta lainkaan? (…) kulttuuri oikeastaan on pimeän ja kauhean hurskasta ja järjestelevää, milteipä lepyttelevää mukaan ottamista jumalien kulttiin.

Vapaan rakkinetalouden ylistys!

Osuin lauantaiaamupäivänä kehoituksesta ja kiellosta huolimatta itseään laadulla mainostavan halpakauppaketjun Hullut päivät -tapahtumaan. En ollut tilanteessa kuitenkaan tapahtuman suhteen neitsyt, muistan käyneeni päivillä ennenkin. Entiset kokemukseni muistan pitkälti ylemmyydentunnon, silmittömän vitutuksen ja säälin leimaamina, muistan esimerkiksi seisseeni useampia hetkiä tahallisesti käytäväntukkeena kaksosvaunujensa kanssa liikkeelle lähteneen (uusio?) perheen tiellä, lapset huusivat ilmeistä päätellen kuin paloautot, mutta minä digitaalisoittimineni en ollut huomaavinani tilannetta vaan ihastelin ihanan hullun halpaa kahvikuppia. Lauantaina oli viha ja sääli poissa, tilalla oli komiikka; legioonalaisilta näyttävät, hikeä tippuvat isä-leimalla varustetut onnettomat, naama hullun punaisena pirpanoitaan rauhoittavat äiti-tapaukset ja tärkeiltä ja kiireisiltä näyttävät puku-hahmot, joille kesken kiireensä vain sattui mieleen oikaista tapahtuman lävitse, suunnattoman koomista ja sinällään ihan miellyttävä vesperhetki.

Kenties käsittämättömintä on silti se ilmiselvä ylpeys, jolla tapahtumaan omalla rahalla osallistuvat kantavat tapahtuman tunnusta, keltaista muovikassia, jollaisen tavallisena arkipäivänä on tottunut näkemään vain päihdeongelmaisen perseenalustana. Yhteenkuuluvuus kassinkantajien joukossa on varmasti kiistaton, mutta silti ensimmäinen ääneen lausumani ajatus poistuttuani tapahtumasta (ja vastauksena toteamukseen “sinä siis kävit siellä”) oli tunto siitä, että tuskin heteroglossialla edes postmodernin pieleen tulkittuna ihan tätä tarkoitettiin. Vai?

Ja ei, tällaisiin harrastuksiin kykenevän kansan osa minä en helvetti halua olla. Jos sotilaspassini ei olisi muutossa hävinnyt, sen aamusavukkeena polttaisin. Kusisin tuhkaansa.

Tapahtumaan johtavien ovien ulkopuolella tehtiin samalla ehtaa kulttuuritekoa, paljastettiin aiemmin kustannussyistä kävelykadulta poistettua Onnen hevosta uudemman kerran. Hevonen sai lyhyeksi jääneen ensimmäisen olonsa aikana osakseen paitsi varauksetonta ihailua, myös ilkivaltaa, jonka turvaksi turkulainen vakuutusyhtiö on nyt hypännyt. Mahtavuutta oli myös hevosen paljastukseen liittyvä ostajan puheenvuoro, joka kiitteli tippa linssissä kulttuuriteon mahdollistanutta vapaata markkinataloutta ja “hyvän hengen” ylläpitäjää, Turun apulaiskaupunginjohtaja H:ta. Sen hengen tuoksun haistaakseen ei tarvinne olla erityisen vilkkailla hoksottimilla varustettu.

Erityisen fiksujen ja laajan katsantokannan taidekenttään omaavien kulunein “argumentti” valtion tukemaa taidetta vastaan on kysynnän ja tarjonnan (kysymyksen kannalta olennaiseen) lakiin liittyvä; kyllä kansa tietää mitä haluaa ostaa, ja taiteilija, joka ei tällaista tee, ei taiteilijuuttaan ansaitse. Liukuhihnalle siitä! Vittu tehtaaseen töihin!

Tästä vinkkelistä jotenkin hassunhauskaa, että kulttuuripääkaupunki paljasti uusimman yrityshevoskauppansa juuri Hullujen päivien aamuruuhkassa.

Theme park park park

Katsoin lauantaiyönä lävihe kaksi aiemmin ohi livahtanutta kosolti useilta huulilta kehuja nauttinutta elokuvaa, Polanskin Pianistin ja Lynchin Blue Velvetin. Jälkimmäinen oli (luonnollisesti, tekisi mieleni sanoa) kaiken ylistyksensä arvoinen, Lynchin toistuvat avainteemat ja -motiivit etukäteen summaava tiedostamattoman juhlalaulu, mutta Polanskin palkittua ylipitkää vaikerrusta en rehellisesti sanoen ihan viimoisilleen ymmärtänyt. Varsinkin P:n varhaisemman tuotannon ystävänä minua häiritsi se sietämätön mielikuvituksettomuus, jolla traaginen ihmiskohtalo tuli kuvattua. Taannoin niin kovasti liikennettä herättänyttä jääkiekkokirjoitustani kommentoinut Reima tapaa puhua elokuvan tarinallisuuden merkityksestä, ensisijaisena tulee hyvä tarina. Pianisti opetti sen seitsemännen kerran allekirjoittaneelle, ettei R:n näkemykseen kykene yhtymään. Olihan tuo suuri ja hieno ja vaikkamitä narratiivi, varmasti, ja ihan kohtalaisin näyttelijäsuorituksin kruunattuna. Itseäni ei Brodyn klenkkaaminen tosin vakuuttanut maaliinsa ja vaikka puolustaakin varmasti maailman- ja elokuvanhistoriassa paikkansa sanottavansa ja kuvattavansa puolesta, ei Pianistia nähdäkseni hyvällä tahdollakaan voi pitää kuin korkeintaan keskinkertaisena heikon jännitteen läpivetona, kalliin silmäkarkin kurimuksena. Että tämänkö ihankivan takana seisoo sama velho, kuin Inhon ja Rosemaryn painajaisen? Että kysyttäessä meluisan ravintolan kaljajonossa voisin vastata “pidin”, mutta yhtään lähempää sohimista millään minulle tärkeällä tikkusella ei korea pintansa kestäisi. (Tiedättehän, potentiaaliset lukijani, ne päivälehtien gallupit, joissa kysytään elokuvateatterista poistuvalta väeltä mielipidettä, johon väen odotetaan vastaavan – ja johon väki poikkeuksetta vastaakin – “siinä oli minusta hyvä juoni“?).

Ongelmallista (ja olennaista) Pianistin kaltaisten elokuvien (media-) hehkun ympärillä on, ettei niistä ole soveliasta olla pitämättä. Niin on vaikea aiheisto ja kuvasto.

Ilmiselvää nähdäkseni on, että kultaisella perspektiivillä varustettu argumentoija ymmärtää olevansa tekemisissä ainoastaan valtavaa polarisaatiota potentiaalisesti aiheuttavan aiheen, teeman kanssa; tarve asettaa teema teoksen muita, mahdollisesti yhtä ratkaisevia elementtejä korkeammalle on häikäisevän suuri. Minulle teema ei taidetta (tai sanotaan nyt teosta, ymmärtääkseni potentiaalisten lukijoiden joukossa kun vieläkin luimii heitä laajan katsannon omaavia, joille termi taide edustaa ykskantaan elitististä suljettua piiriä, joka kykenee paljastamaan jotain ainoastaan omasta suljetusta piiristään; kiehtovaa metafiktiota ja mahdottoman moninainen katse ihmisyyteen kulttuureineen, eiks je?) tee, ei, vaikka olisi koristeltu sitten kuinka kaunein kultanyörein tahansa. Kyllä maailmassa tarinoita riittää, jopa taiteen maailmassa. Mutta olisiko kyse sittenkin siitä, kuka niille tarinoille on kykeneväinen jotain merkittävää tekemään? Eikä menty irtileikatun korvan sisään Pianistissa, ei.

—–

Toista päivyriäni (linkki) seuraava, kielikuvalla kiillotettu lukija saattoi havaita käyntini digitaalisen taiteen näyttelyn avajaisissa Aurajokirannassa (linkki). Johtuiko sitten aina yhtä ahdistavasta avajaisinteriööristä vai mistä, mutta digihippuloista puuttui ainakin lauantaina kaikki se taika (“”), kokemus, joka taiteelle yhtä kaikki tarkemmin määriteltävien sisällöllisten arvojensa ohella on välttämätöntä. Sihijuomakin oli ihan liian makiaa.

Taitennaurettu

Koska muutoin ainakin allekirjoittaneen silmää miellyttävä päiväkirjapohja tuntuu värittävän linkatut merkkijonot kovin haalealla ja huomaamattomalla värillä, siirryttäköön Postkompaniet-blogissa käytäntöön, jossa linkinarvoiset rämeiköt tuodaan julki erikseen, leipätekstin jälkimainingeissa. Täten varmistetaan, että potentiaalista lukijaa huijataan ainakin perustellusti.

Jouduin häirityksi.

Toveri näytti perjantain alkuiltapuhteena koreissa kansissa bootleggaamansa version Alejandro Jodorowskyn “surrealistisesta pyhiinvaelluksesta” Holy Mountain. Sen kummemmin plotsummaryaan saati vahakristuksiaan ruotimatta olen edelleen häkellyksen puuskassa: mitä helvettiä? Jodorowskynsa nähneet ymmärtänevät mitä tarkoitan. Ainakaan Holy Mountain kun ei yksittäisten kuvien toisinaan ohisuhahtavia merkityksiä lukuunottamatta ole mitenkään leimallisen haastava, saati sitten “vaikea” taide-elokuva, mutta taatusti häiritsevä ja vähintäänkin uniin luikkiva paha henki. Sanoinkuvaamaton ällistys ja pöyristely ikäänkuin “kuuluu asiaan”. Teoksen lievän mystisen aiheiston ansiota tuskin on se tunne, jossa katsojaa uhataan vielä pitkään lopputekstien jälkeen paikallistamattomasta suunnasta.

“Most directors make films with their eyes. I make films with my cojones.”

Olen viimeaikoina huomannut kyynistyväni elokuvaan piilotetun huumorin edessä. Salaisuus ei ole, että olen yleisestikin ottaen huumorintajuton mulkku. Yläasteikäisenä tohdin vielä nauraa filmimetrilliselle piereskelyä. Timo Koivusalon persvaon sisään lämpiäville naurettavan lapsellisille mukanokkeluuksille. Nokkeluuksille yleensä. Slapstickille. Salaisuus ei myöskään ole, että syvimmän halveksuntani tätä nykyä ansaitsevat juoppoa kansantiskirättiä Suomen Russ Meyerien jukupätkissä näyttelevät saippuatähdet, joille sivistys on jotain syötävää. Onneksi en ymmärtääkseni ole halveksunnassani yksin. Suora, röyhtäilemällä avautuva huumori ei kuulu elokuvaan eikä taiteeseen yleensä. Tämä ei ole ainoa syy, miksi en lue kirjallisuudelta ennen kaikkea “huumoria ja erotiikkaa” (KirjaIN 1/2007) kaipaavan turkulaisdekkaristin tekeleitä.

Kun kontekstilla tarkoitetaan implisiittisen yleisön sietämätöntä typeryyttä, taiteillaan huoraamisen kapealla pukilla. Taiteillaan, nimeomaan.

Kaikki edelläkirjattu orastavana johdatuksena siihen, kuinka perjantainen elokuvatuokio oli myös sosiaalisesti mielenkiintoinen tapahtuma. Myönnän naurahtaneeni useampaan otteeseen, mutta naurun laatu oli minulle ennenkokematonta; pienessä piirissä pimeässä katsottu elokuva tuntui pakottavan nauramaan kollektiivisesti häiritsevyydelleen, niin syvälle sen lonkerot kävivät. Psykoanalyyttisesti värittyneen tieteenkritiikin piirissä on puhuttu dynaamisesta objektiivisuudesta vastakohtana “kovien tieteiden” kartesiolaisia polkuja huinivalle staattiselle objektiivisuudelle. Dynaamisuus on asiantuntijoidensa mukaan elinehto taiteen vastaanottamiselle, objektin (objektia?) lähestymiselle. Jodorowskyn spektaakkelin kanssa sai kuitenkin olla jo varuillaan ja häkeltynyt nauru toimi paikoin ikään kuin kilpenä häiriölle, missä viipyvät saippuaelementit? Tupakkatauolla seurueessa keskusteltiin Bilderberg-kokouksesta.

Jodorowsky ei suinkaan “pysäyttänyt miettimään”, “jalostanut katsojaansa” tai “älyllisesti kiehtonut”. “Ollut lajissaan kiinnostava”. Jodorowsky sai nimittäin ainakin tämän repaleisen katsojan neuroottiseen liikkeeseen, häirityksi, maailmanvinkkeli meni mutkalle. Siinä, missä taiteen tehtävä on pirstoa pseudotodellisuuden lasikuplia särölle, onnistuu Holy Mountain (kieltämättä vittumaisen finaalinsa) kanssa ehkä vähän turhankin kanssa.

Tulee turvaton olo.

Jodorowsky

Bilderberg