Olen yrittänyt kiinnittää ennenkin potentiaalisen lukijan huomiota pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa elävän yksilön markkinaliberaaliin hypoteettiseen oikeuteen lisääntyä. Kuuroille korville valuu kuviteltu puhe maapallon kuormittuneesta tilasta siinä, missä suomalaisen demarin biologinen kello alkaa tikuttaa. En ole henkilökohtaisesti milloinkaan sairastanut lisääntymiskuumetta (sitä konventionaalisempaa kuumetta kyllä parhaillaankin, väitän, vaikken elohopeamittariin sijoitakaan) ja populaarikulttuuri sukupuolikirjoillut aikakauslehdet etunenusessaan tuntuvat väittävän, että edustan vieläpä sukupuolta, joka ei työnsä ikeessä lisääntymishalua edes kykene kokemaan. Ei tikuta kello, vaikka viisari värähtäisikin?
Työläisen oikeuteen perustuva lisääntymisvimma tuntuu joka tapauksessa edustavan ainakin kansallisessa mediassa suurinta mahdollista hyvettä, viettiä, kansaneläkkeet mahdollistava lisääntyminen seisoo edelleen toivotun ja hyväksytyn sukupuolisen halun korkeimmalla jalustalla, jossa kiimainen seksuaalinen vetovoima on voitettu ja oma keho uhrattu kansallisen hyvinvoinnin kivipaadelle. Ekofasistien supliikki on yhdentekevää lätkyttelyä, sillä vaakakupissa painaa edelleen oikeus lisääntymiseen.
Mikä oikeus?
Oion jälleen positiotani: minulle jokainen syntynyt ihana pikkuruinen ihmistoukka on itseni kanssa samalla viivalla, yhtä arvokas. En tunne myöskään tarvetta (saati halua) syyllistää varmasti onnellisia tuoreita vanhempia, enkä aja nyrkki ojossa aborttipakkoa, josko abortinvastustajien argumentteja en koskaan olekaan ymmärtänyt. Yksilönvapaus on minulle tärkeä arvo. Mutta tuskin tarvitsee toistaa automaatiota yksilönvapauden mukanaan tuomasta yksilönvastuusta, jonka minä näen toimimisena tavalla, joka kunnioittaa niin kanssaeläjiä (määrittelee kanssaeläjät sitten kuinka laveasti tahansa) kuin ympäristöäkin yksilön kanssa tasavertaisina olemuksina. Eli:
Elämän tarkoitus on hankkia luontoa ja ihmistä kunnioittava henkilökohtainen moraali ja sen jälkeen noudattaa sitä.
(Aki Kaurismäki)
Tästä lähtökohdasta minun on kovasti hankalata ymmärtää intentionaalista, päämäärähakuista lisääntymistä. Lisäännytään tarkoituksella, ehkäisyttä (je, ehkäisyllinen lisääntyminen, siinä sitä olisikin kaava…). Tule tule hyvä kakku. Tule tule toinenkin hyvä kakku. Minun kärkeni kohteena ei siis niinkään ole lisääntyminen itsessään, vaan “hyvinvointivaltion” nähdäkseni suurimpaan perspektiiviharhaan perustuva kuvitelma oikeudesta lisääntymiseen ja tämän kuvitelman aktiivisesta todeksi tekemisestä.
Niin haluava lukee todennäköisesti helposti edellekirjatusta jo otsakkeen tarjoaman ajatuksen onnellisen vahingon yhteiskunnasta. Eikä siinä allekirjoittaneen mielestä tulkita kovin pahasti vinoon.
Jos joku potentiaalinen lukija tietää minua paremmin, onko johonkin peruskirjaan kirjattu hyvinvointivaltion asukin moraalisesti melko ylimielinen oikeus lisääntymiseen, minua valaiskoon. Minun oikeuteni on ihan täsmälleen naistenlehtien oikeutta.
Jokaista kursivointia painottaen.
Kimmokkeen tähän nimenomaiseen kirjoitukseen sain artonybergissä vierailleen ammattikalastajan puheista, jotka suhahtivat ohi vähintään puoleltatoistamiljoonalta iloiselta perjantailisääntyjältä. Perjantailisääntyjät katsoivat tuolloin silmä kovana mainostelevision parittelurituaalin tämänvuotista avausjaksoa. Piiri pieni pyörii.
Todella fiksut ihmiset lukivat tuonakin hetkenä itseään viisaiksi.
