Varas, parempi, Nightwish Oy; epäile, Tuomas!

Jo tovin on tarkoituksenani ollut kirjoittaa sananen “suomalaisen menestystarinan” surullisimmasta esimerkistä, pikkupojista, joille annettiin ihan liiaksi voita ihan liian nuorina. Nyt kun pikkupojilla on rahaa ja sapettavia rakkaushuolia argentiinalaisten gigolojen järjestäminä, oli äidin vihellettävä peli poikki.

Osakeyhtiö Nightwish on suomalaisessa mediassa siitä erityisessä asemassa, että sen perhesuhteiden muutokset pääsevät etusivuille suurimmissa päivälehdissä. Tulosvastuullisten työntekijöiden yksipuolinen, eroottisesti motivoitu kilpakosinta yhtiön lippulaivaksi kohotettua oopperatuotetta kohtaan sai päätöksensä suuren julkikohun saattelemana jo kotva takaperin, haavoja aukesi puolin jos toisin ja osakeyhtiön nuorekas liehutukka GM teiniviiksineen katkeroitti julkista lihasoppaa kommunikaatio-ongelmien kaurakryyneillä. Ihan eri lentokoneissa lennettiin!

No, muovikuori sai kenkää ja alkoi voikukantussukoiden välityksellä ilmansaasteena jokaiseen niemennokkaan levinnyt suhina keisarinnan uusista muovitisseistä, so. kenestä suomipoikatyttö hakemaan sen leivän päälle sitä voita. Edellisen kirjallisuusviittauksen ymmärtävä muistaa, että voi leivän päällä oli vain suomalaisen sotilaan huono vitsi keventämään juoksuhaudan kuolemankäryä. Osakeyhtiö Nightwish ei sen sijaan huumoria ymmärrä, osakeyhtiö Nightwishin olemisen mahdollistaa tulos, tulos, tulos.

“Mutta äiti on se ainoa, joka ei hylkää / ja nainen jota en pyydä poistumaan”

(Tommi Liimatta – Simo Santapukki: Tilatkaa tytöt taksi, 2002)

Onneksi, kuten mainittua, kolossaalisiin mittasuhteisiin paisuneiden veljeskatraan rakkaushuolien ratkaisija löytyi läheltä, lohdun povea tarjosi äiti. Oi sitä kollektiivista kansallista onnea, joka meidän suomalaisten osaksi suotiin norjalaisen (?) tarjan nimissä! Valtakunnassa kaikki hyvin! Ainoastaan psykoanalyytikot ovat huolissaan: kun äiti on yksyhteen veljesten entisen rakkauden kanssa, nousee väistämättäkin mieleen sovellettu oidipaalikompleksinen ajatuskyhäelmä. Seuraavan taloudellisen kriisin uhatessa osakeyhtiötä paljastettaneen daytimedraaman lakien mukaisesti veljesten entisen rakkaudenkohteen olevan sisaruskatraan kapaloikäisenä hävinnyt edustaja, eikä edes suomalainen etusivu pääse kurkistamaan, mitä veljesten ja sisaruksen erillisten lentokoneiden yhteisissä makuuhuoneissa on kuluneina vuosina tapahtunut. Veljesten ja pelastavan äidin yhteisistä makuuhuoneista puhumattakaan.

Potentiaalisesta lukijasta voi hyvinkin tuntua kohtuuttomalta alkuperäinen väitteeni veljeskatraasta, joka sai liian paljon liian varhain. Kommunikaation merkitystä korostava, Trainer’s Housen koulutusohjelman läpikäynyt GM korostaa tämän aamun Turun Sanomissa:

Ihmisillä on joku käsittämätön illuusio siitä, että kaikki asiat selviäisivät puhumalla. Ei se niin ole.

Hyvä, hyvä, hyvä Tuomas! Hyvä poika! Anna tassu!

Niille, jotka eivät tunne tapausta mainittakoon, että tämä GM on se yläasteikäinen kapinateini, jolta ei koskaan kysytä mitään, mutta joka vastaa siitä huolimatta. Tai niin. Nyt kysyttiin. Turun Sanomat koki asiakseen ilmoittaa kissankokoisilla otsakekirjaimilla, että Nightwish Oy on opetellut kommunikoimaan. Mutta koska ihmisten välinen puhe on näemmä tässä osakeyhtiössä pannassa, täytyy olettaa, että niin äiti kuin nuoremmat veljetkin saavat osansa isoveli-Tuomaan (mihin Juhani muuten jäi?) kovakyr… siis kovanyrkkisestä kommunikaatiosta reilun suomalaisessa hengessä.

Jos tämäkin holopaisenrääpäle olisi saatu pidettyä kiteeläisissä kahleissaan, olisi suomella yksi aivoton metsäkoneenkuljettaja enemmän yhden aivottoman pahvikuoren asemasta. Toisaalta työmiehelle täytyy taata työmiehen eskapistinen perjantairiipaisu, ja siihen epäilemättä Tuomaan avut riittävät. Keneltä se seuraava E-molli viedään? Mark Knopflerilta?

“Kas niin, ken olet? / osa voimaa syvää, / mi tahtoo pahaa vain ja aikaan saa vain hyvää.”

Eikä minusta liioin tuo toinenkaan, kenties sydämellisempi mutta kumman epäartikuloitu kieli, sävelten kieli – mikäli nyt musiikkia niin voi nimittää – ei minusta sekään näytä kuuluvan pedagogis-humanistiseen piiriin, joskin hyvin tiedän, että antiikin Kreikassa sillä oli oma palveleva osansa sekä kasvatuksessa että yleensäkin kaupunkivaltion julkisessa elämässä. Pikemminkin se kaikessa loogisessa ja moraalisessa ankaruudessaan tai ilmeeltään siihen tähtäävänä näyttää minusta kuuluvan henkiseen maailmaan, jonka luotettavuudesta järjen ja ihmisarvon asioissa en juuri menisi panemaan kättäni tuleen. Se, että tästä huolimatta olen sydämestäni siihen kiintynyt, kuuluu noihin ihmisluonnon ristiriitaisuuksiin, joista ei tiedä iloitako vai surra.

(Thomas Mann: Tohtori Faustus, suom. Sinikka Kallio)

Taannoin toisen ja kolmannen lukijan mieltä kihersi esittämäni vaatimus taiteilijan (myös muusikon, siis) moraalisesta vastuusta vaikuttavan välineen käyttäjänä. Hyvä että kihersi, jouduin arvioimaan osin uudelleen sanomaani. Josko provokatiivisesti esiinnyinkin (sic!), ymmärsin oikoneeni mutkia: paatosta en aja. Suoran poliittisella taiteella on (ollut?) perusteltu paikkansa, viimeksi kolmannnen maailman muhinoissa ja yrityksessä kammeta umpihullua pois (ohjus-) nappipaikalta. Esimerkiksi kuvataiteessa moderninjälkeinen on taas ollut suoran (poliittisen) sananvaltaa kimmokaivantojen eetoksessa, sukupuoliroolitaiteesta puhumattakaan. Mutta josko toiset esittämisen muodot näennäisesti tulisivatkin toimeen ilman esitaistelijoita, on allekirjoittaneen paikoin äärimmäisen hankala ymmärtää esittävää, joka kukka rinnassa verhoutuu eskapististen argumenttiensa taakse. Jos kyse on kommunikaatiosta, ei yksinkertaiseen vastaanottamiseen perustuva nähdäkseni ole kummoista kommunikaatiota. Mielihyvä on hankala motiivi, itseisarvo taas taiteen tapauksessa enemmän kuin poleeminen käsite. Jos kommunikaatio taas keskittyy yksinomaan esittäjien välille, jää yksi osapuoli huomiotta. Toki maalaamansa taulut voi ripustaa olohuoneensa kattoon, kuvapinnat vastakkain. Samoin kuin joukko musikantteja voi kaikin mokomin käydä keskinäistä ajatuksenvaihtoaan musiikin keinoin. Kuuluuko tällainen toiminta esiintymislavalle, siihen en ota kantaa. En viitsi. Mutta siinä, missä vapaasta tahdostaan esittäjän roolin valitseva vakuuttaa syyntakeettomuuttaan, ts. “näin tää homma nyt vaan menee eikä mun mittää tarvi selitellä konnemmää mittään sanokkaan”, siinä minä vaihdan leiriä. Toinen mahdollisuus on ilmoittaa, ettei “tee taidetta”, vaan jotain muuta. Mitä muuta, tekee mieleni kysyä. Minkälaiset muuttujat antavat esittävälle oikeutuksen hylätä moraalinsa? Nimekkeistä (taide, pop, poptaide) voi tapella veneentapin viimeiseen tikkuun asti. Tyhjä taulu taasen ei esittämiseen kykene (paitsi ripustettuna?), eikä tyhjä taulu aivan valtavan varmasti kykene mitään vastaanottamaan. Poisluetaan tästä ne sinällään hyödyllistä esittämistä harjoittavat, jotka esittävät joko eläinyleisölle tai peilivaihettaan läpikäymättömille vauvoille.

Taiteilijanmoraalin pariin allekirjoittaneen sysi aamusella aloitettu, johdannoksi edeltävään lainattu Mannin Tohtori Faustus, klassikkojärkälejne huippuunsa hiotulla lauseellaan ja valtaviksi äityvillä metaforillaan. Mannin loppumattoman saavin tutkijalle tarjoava suurteos on kiistatta suurimpia kuunaan kirjoitettuja romaaneja, eurooppalaista kirjallisuutta parhaimmillaan, ja lisäksi kuluvana vuonna kuusikymppisiään viettävä (ja ponnettuna rumakantisen suomennospainoksen kauppoihin sysännyt) fiktiivinen elämäkerta. Romaani ihmisestä ja taiteesta, ei sen enempää. Se potentiaalinen, joka sanomastani joskus ottaa itseensä, lohduttautukoon teoksen hulvattomalla jäsennöksellä:

Mikä inhimillisen alue, puhtainkaan ja arvokkaasti parhaaseen pyrkivä, saattaisi kokonaan sulkea itsensä alisten voimien vaikutukselta, tai lisättäköön vielä, olla tarvitsematta niiden hedelmöittävää kosketusta lainkaan? (…) kulttuuri oikeastaan on pimeän ja kauhean hurskasta ja järjestelevää, milteipä lepyttelevää mukaan ottamista jumalien kulttiin.

€uro viistoon, akat(emia) tanakkeliin!

Ajankohtaiseen kakkoseen haastateltu kansatieteilijä, euroviisututkija Anna Muurinen naurahtaa kameralle pilke silmäkulmassa: “Joo no hehheh pitäshän tommosen Kalevalateeman upota viisuyleisöön kon onhan Kalevala tärkeintä suomalaista kulttuuripääomaa heti suomalaisen euroviisukulttuurin jälkeen.”

Jep jep. Minä olisin Annana pitänyt sanomiseni hieman suorasukaisempana, sillä ihan jokainen ohjelman seuraaja tuskin ymmärtää edellämainitunkaltaista akateemista huumoria. Jota herra soikoon toivon Annan lausahduksen olevan, puhtaimmillaan ja hauskimmillaan. Pilke silmäkulmassa.

En tunne kansatieteilijä Muurisen tutkimuksia Ajankohtaisen kakkosen tittelöintiä kummemmin, joten en puutu ennakkoluuloihini (kansatieteilijä euroviisujen kimpussa kuulostaa joltain, jota en edes sen koommin halua tuntea. Euroviisutko edustavat akateemisen tutkimuksen arvoista kansanperinnettä? Mutta kuten sanottua, en puutu asiaan). Tiedän Turun yliopistossa tarkastetun hiljan väitöskirjan, jonka aiheena oli jotain sukupuolen representaatiosta ja valtasuhteista euroviisuissa.

Kivaa.

Mutta eikö näitä simulakroja nyt jo perkele ole tutkittu tarpeeksi? Olettaen, että edes se ensimmäinen akateeminen tutkimus Cheatersista oli millään muotoa perusteltu saati oikeutettu. Mediatutkimus on varmasti kiva oppiaine ja yhteiskunnallisten vaikuttimien tutkimuksessa paikallaan, uskon. Toimittajan perspektiiviäkään tuskin haittaa tutkittu tietoisuus käyttämiensä välineiden toiminnasta. Mutta mitä uutta, mitä mielekästä, mitä yhtään mitään mistään paljastaa tutkimus, jonka pontena on lähilukea amerikkalaisen pukudraaman sisäisiä mekanismeja? Sisäisillä mekanismeilla tarkoitan simulakrumin sisäistä toimintaa. Termiä tuntemattomille kärjistettäköön: Jean Baudrillardin lanseeraama käsite tarkoittaa kosketuksensa ympäröivään todellisuuteen menettänyttä merkkiä: Niken kenkiä ostetaan, koska kenkä on Nike, ei, koska kengän juoksuominaisuudet olisivat erinomaiset; euroviisuorganisaatio (ja euroviisututkija?) propagoi edustavansa eurooppalaista kansankulttuuria kaikkine moninaisuuksineen, vaikka tosiasiassa vuosittain nähtävät “kansalliset esitykset” hyväksikäyttävät, raiskaavat kunkin kulttuurin yksittäisiä kärjistetyimpiä puolia, tämänvuotisessa välishowssa Väinämöinen on teini-ikäinen kilpakosijahevari helvetistä.

Amerikkalaista pukudraamaa?

Ja ei, kansankulttuurien limaa tihkuvat, paskanhajuiset ja spermaroiskeiset, tuotantotalouden ammattilaisen hassu hattu päähän kirjoittamat representaatiot eivät ansaitse edes mainintaa akateemisessa tutkimuksessa. Kaikkein räikein haalistuu joskus hiljenemällä, ei taatusti käsitteelistämällä.

Jos ollaan tultu tilanteeseen, jossa euroviisujen kaltainen fasistinen, rasistinen, sovinistinen ja kuvottava oksennuskupla lasketaan kuuluvaksi kansankulttuuriin, voitaneen puhe eurooppalaisesta sivistyksestä (jonka peruskivenä yliopistojärjestelmä toimii) lopettaa tähän.

Kirjoitan tätä vuoden 2011 Euroopan kulttuuripääkaupungista. Lehtiä, varsinkin tulevan kulttuuripääkaupungin paikallisia, seuraavat ovat tietoisia turkulaisen, vuonna 2011 virallisen ja julkituotavan kulttuurin tilasta, loppu.

Jälkiriipustus: miettikää, potentiaaliset lukijani, suomalaisen euroviisuedustuksen tilaa, miettikää! Kun amerikanjuutalainen, kielilihaksellaan julkisuuteen ja omien puheidensa mukaan yli 3000 naisen pöksyihin päässyt Suomen viimevuotinen euroviisuedustaja Gene Simmons luovutti valtikkansa etiäpäin, hän tuskin kuvitteli enää amerikkalaisemmaksi homman muuttuvan. Vaan ei: pohjoisamerikkalaisen daytime-pukudraaman kansankulttuuriin tuoneisiin euroviisuihin lähetetään tänä vuonna edustaja, joka on tehnyt kannuksensa laulamalla protoolsin läpi kehnolla englannilla amerikkalaista voimaballadia, laulu tuotiin julki amerikkalaiseen formaattiin perustuvassa mainosshowssa pari vuotta sitten.

Kansankulttuuria, eiks je?

Mahtaa televisiolla varustettujen hampurilaisravintoloiden rasvaisilla tiskeillä olla lauantai-iltana jonoa…

Pikkuilluusioita

Voiko enää Paul Austeria tylsäntyypillisempää romaanikirjailijaa läntinen maailma vulvastaan puskea, voiko? Käännettynä ja pakettiin taitettuna nättejä 360 sivun sopusuhtaisia tarinoita umpeen pseudopsykologisoituine henkilöhahmoineen, ajan hengessä pidetään yllä stabiili metafiktiivinen taso halki tekstin. Valitaan kahdesta kolmeen maailmansylissä kutevaa temaattista linjaa, kourallinen kuluneita metaforia ja yhdestä kahteen “vahvojen mieshahmojen varjossa huinivaa” femme fatalea, kiitetään kassalla.

Aiemmin Austerin tuotantoon tutustumattomana kävin sysittynä läpi pääsiäislomalla nykyään kuulemma jo pokkarikannet ylleen saaneen Illuusioiden kirjan, myyntimenestyksen. Tammen keltaisen kirjaston opuksia lukee useimmiten vähintään yleissivistyksen vaateen täyttääkseen, “älä koskaan tuomitse kirjaa sillä sillä on kannet”, ja myönnettäköön, luin romaanin läpi lähes alati mielenkiinnon ylläpitäen. Paino sanalla lähes. Austerin puolikkaan mysteerin muotoon puettu totuuden luonnetta (vaihteeksi) näpeissään pyörittelevä tarina toimii vaaditulla määrällä tasoja yhtäaikaisesti kipunoidakseen myös “fiksua kirjallisuutta” lukevan hännän alla. Kirsi Pihan lukupiirille on vaikea kuvitella sopivampaa ja fiksumpaa kuukauden kirjaa kuin Paul Austerin tasaisin väliajoin ilmestyvä uutukainen. Hemmetinmoisen fiksua kirjallisuutta, noitahan jäytäisi blogikommenteissa toisenkin kuukauden, noita henkilöhahmoja motiiveineen. Sitä se on kirjallisuus. !.

Hoksnokka potentiaalinen lukija varmasti ymmärtää, ettei allekirjoittaneen tekstin kärki kohdistu niin Paul Austeriin kuin Kirsi Pihan lukupiiriinkään. Niille, jotka osoiteltavia kaipaavat, sanottakoon, jotta syyttäkää vaikka Finlandia-palkintoa. Tai näin sanottaisiin, mutta Parnasso kommentteineen (linkki) suuttuisi ja syyttäisi pikkusieluisuudesta, vaikka tuskin ovat kuunaan postkompanietista kuulleetkaan.

Allekirjoittaneen motiiveja pohtivalle muistutettakoon taasen vaikka kesän lominensa läheisyydestä, tämä käyköön lukuvinkistä: Auster jos joku on pikkukeveää, sujuvaa, soljuvaa, pörheää, karheaa, ja vähintään helvetinmoisen itsetiedostavaa naputtelua, hilipatipippaa. Eikä siedä nyt tulkita allekirjoittanutta yli; paljon, paljon huonompiakin teoksia kuin Illuusioiden kirja olen taatusti jo opinnoissani läpi käynyt. Mutta myös kosolti laadukkaampia, kosolti. Lomalukemista konsanaan. Lukija, jonka nokka on edelleen hoks, varmasti on huomannut, etten varsinaisesti sano Austerin teoksesta mitään. Piirrän kehikon, jonka jätän tyhjäksi. Lukija tehköön tästä johtopäätöksensä.

Mainittakoon vielä taustalla pyörivästä, vuoden kituuttelun jälkeen lomanlopettajaisiksi ostetusta Springsteenin mahtavasta Seeger sessionsista. Brucen suhteen olen luvattoman myöhäisherännäinen, ymmärrykseni maailman ainoan oikean rocktähden suuruudesta virkosi vasta vuoden päivät sitten, nykyään tuotantonsa läpikuunnelleena olen umpiuskovainen, joka kykenee kieltämään vain harhapolut Human Toucheineen. Mutta mainittu Seeger on jo perusidealtaan voittamaton, jotain kaikesta kiistanalaisesta kovin yksiin kokoava, johdantotekstissään sanotaan ykskantaan:

This is a LIVE recording, everything cut in three one-day sessions with no rehearsals. All arrangements were conducted as we played (…) approach takes the listener along for the whole ride, as you hear the music not just being played but being made.

Jostain kertokoon sekin, että yllekirjatun kaltainen lähestyminen on niin erityisen kummalliselta kuulostava, että ansaitsee maininnan.

Yksi tämän hetken raivostuttavimmista

Minä luulin jo viimeisen mahdollisuuteni menneen, kun Rolling Stones olikosenyt kaksi vai kolme vuotta sitten sujahti stadionilla ohi korvien. Vaan ei, taas jyrähtää dinosaurus, jaksavat vanhukset pumpata tai yksi kaikkien aikojen suurimmista näyttää puhisevan isojen nimien kesässä elokuun ensimmäisenä päivänä. Rahattomana ihmettelen taas, mitä minä stadionilla tekisinkään; stones on nykyiseltään tuore kuin eilen jääkaappini perältä löytynyt kuukauden vanha salaattiruukku.

Hinku konserttiin viittaa luonnollisesti kyltymättömään spektaakkelinhimoon, näin järjettömissä mittakaavoissa tuskin kukaan konserttiin osallistuva menee paikalle yksinomaan sinänsä erinomaisen musiikin perässä. Mutta tällä kertaa lavastukseen kuuluu muun muassa “ennätyksellisen pitkä catwalk”. Voodoo Lounge -kiertueella fallos oli rehentelemättömästi pystyasennossa, josko jo iän mukanaan tuoma lerpahdus vaivanaan. Linkki.

Itse näin orkesterin vuoden 1998 Bridges to Babylon -kiertueella, kahdeksasluokkalaisena kummastelin satumaisen omaisuuden taakse verhoutuvaa rosvojoukkiota, niin lähellä, mutta silti niin kaukana. Poistuin stadionilta sekä kultainen että vaalea konfetti taskussani, jakelivat tuulikoneen avustuksella sulojaan Brown Sugarin soidessa. Spektaakkeleissa on oma hohtonsa, jos edes hetkeksi kykenee (tai antaa itselleen luvan) unohtamaan kyseessä olevan häikäilemättömän epäeettisen riistofirman, jonka sätkynukeiksi nostetut julkisivukkaat Mick ja Keef etunenässään käyvät eläkepäivillään vilauttamassa botoksinrypistämää charmiaan. Jokaisen stadionin porteista sisään astuvan pitää vähintään kerran illan aikana murjaista, kuinka tämä kaikkihan on vain suurta rahan valtaa, enkä minä oikeasti tällaista kannata. Näin toimii rockspektaakkeli.

Stones toimikoon keppihevosena tämän merkinnän todelliselle intentiolle, jo otsakkeessa mainitulle aforismille kerrassaan;

kritisoidessani rockjournalismin ja yleisemmin muka-alakulttuurin representaatioon liittyvää retoriikkaa, olen jättänyt potentiaalisen lukijan vaille esimerkkejä. Eli mitä allekirjoittanut tarkoittaa, kun syyttää rokkijournalistia ympäripyöreydestä, tyhjänpäiväisyydestä ja mielikuvituksettomuudesta?

Havaitsin nyt tarkoittamani ilmiön vilkuillessani tylsänä hetkenä kaapelikanavan teksti-tv:n viikoittain vaihtuvia “levyarvioita”, rockretoriikan konventioita hyödyntäviä pintaraapaisuja tieskenen tiesmihin. Tästä häkeltyneenä kulutin kokonaisen vuorokauden selaten suomalaisen rockjournalismin levyarviokokoomia kirjastossa SUEineen, Soundeineen ja Rumbineen. Muistan laskeneeni niiden “kritiikkien” lukumäärän, joissa käytettiin ah niin kovin ammattimaiselta kuulostavaa (?) ilmaisua yksi tämän hetken (kuumimmista, kiinnostavimmista, parhaista, jännittävimmistä, monipuolisimmista…). Jokaisesta tarkkailun alle päässeestä julkaisusta tarkkasin vain yhtä numeroa, laskuissani pääsin pitkälle viidennelle kymmenennelle.

Mitä helvettiä tuo koko ilmaisu tarkoittaa? Kohtuullista lie olettaa, että arviota kirjoitettaessa suhteutetaan kritisoitu kritisoidulle itselleen läheiseen kontekstiin, joka yhä pidemmälle segmentoituneen ja fragmentoituneen musiikkikentän tapauksessa tarkoittaa usein hyvin, hyvin rajatusta valikoimasta muodostuvaa tyylillisesti tms. yhtenäistä levyjoukkiota. Tällöin ilmaisu yksi tämän hetken ei kerro lopulta yhtään mitään, kolisee tyhjyyttään ja kirjoittajan kyvyttömyyttä ilmaista mielipidettään. Puhumattakaan ideologisista viittauksista. Yksi tämän hetken kantaaottavimmista? Mutta samalla yksi tämän hetken antaa luvan olettaa, että kirjoittaja muka tietäisi arvioimastaan genrestä edes tuon taivaallista. Ollaan tilassa, jossa kritiikin arvottava tehtävä menettää merkityksensä: kaikki on yhtä tämän hetken mitä tahansa.

Vittu mikä hybris. Etten paremmin sano.

Ja ne harvat, jotka oikeasti uskaltavat mielipiteensä kertoa, kirjoittavat alatyylisin kielikuvin kaiken perustellun argumentaation sivuuttaen. En tohdi edes esimerkin nojalla osoittaa sormella, mutta muistan yhdenkin raskaampaan musiikkiin ainakin muinoin erikoistuneen keikkakriitikon, jonka huikaisevan mielikuvitukselliset genitaali- ja suolialueen kielikuvat varmasti saavat alakoululaisen suupielet nousuun.

Minusta aika murheellinen tilanne. Yksi tämän hetken murheellisimmista.

Liirum laarum lappalainen, haista paska zappalainen

Barry Milesin ainakin sivumäärältään laajahko Zappa-historiikki näkyy suomennetun, Johnny Kniga on saattanut tekstin kovien kansien väliin. Alkukielinen pokkari kihosi vielä joulun alla Akateemisessa hintataivaita, kovat kannet ja tunnekieli nostavat summaa kolmeen kymppyräiseen. Kaltaiseni fanaatikon sietäisi silti, vaikka silkkaan statusarvoon vedoten, hankkia pyökkihyllyynsä komeankokoisen selkämyksen omaava opus, joka kunniapaikalta julistaisi virtuositeetin viestiä, eh?

Olen teemaan viitannut ennenkin ja lainkaan tuntematta Milesin tekstuaalisia kykyjä aiheesta jatkan:

aivan liian usein retrospektiivin ansaitsevien artistien historia räjähtää reisille osaamattoman kynäniekan käsittelyssä. Taannoinen Led Zeppelin -opus oli lähinnä vaivaannuttava, Motley Cruen Törkytehdas (josko orkesterin merkitys yhtään millekään onkin allekirjoittaneelle jäänyt epäselväksi) herätti sääliä ja vihaa paitsi musiikkihistorian pahimpia ja naurettavimpia juntteja, myös livakkeen kirjoittajaa kohtaan. Kotimaiset esimerkit eivät ole sen kummoisempia; Jone Nikulan heviliivatteesta ei näennäisraflaavasta ilmaisustaan huolimatta ole edes paskalukemistoksi (vaikka kattava infotasoltaan onkin), Pekka Pohjolan uraa kartoittava markanformaatille painettu mikälie on häpeällinen ja murheellinen esimerkki siitä, miten fanaatikkoa ei milloinkaan saisi päästää kirjoittamaan esikuvastaan subjektiiviseen näkökulmaan pakotettua hilavitukkaa. Pohjola olisi, hitto soikoon, ansainnut parempaa. Meriläisen Wigwam-aapista kehutaan kosolti ja ainakin aiheistoon liittyvänä nettitieteilijänä on mainittu M. ihan pätevä, sopivan rakosen tullen luen runnotusta ennakkoasenteestani huolimatta historiikkinsa.

Hoksnokka arvaa, mikä allekirjoittaneen näkökulmasta muodostaa ongelman ytimen; artistiretrospektiivit ovat kirjallisuutta yhtä kaikki. Ymmärtääkseni tietokirjallisuuskaan ei ole saanut minkäänmoista laatuvapautusta, ts. tietokirjallisuus on merkityksiä muodostavaa narratiivia aivan samassa määrin (josko hieman eri lainalaisuuksin) kuin kaunokirjallisuuskin. Pätevä tietokirjailija osaa kirjoittaa. Ja mainitsemani historiikit ovat tietokirjallisuuden varjon alle mahtuvaa, taatusti.

Jos jaksaisin haastaa riitaa, väittäisin, että kyse on ammattilaisten ja amatöörien väliseen kuiluun putoamisesta, ts. amatöörit kuvittelevat itsestään liikoja havaitessaan omaavansa laajahkon tietopohjan yksittäisen aiheen ympärillä. Väite olisi kuitenkin vahvasti liioiteltu, ehkä. Ehkä. Ammattilaisten käsissä syntynyt vain tuntuu kovin usein olevan kosolti tasalaatuisempaa, kuin kansanopistojen “Näin kirjoitan sukuni tarinan” -kurssien lopputyönä väännettyjen ja rikkinäisiin sifonkihuiveihin pukeutuvien raflaavien “kustannustoimittajien” jeesleiman läpi sujahtavien harjoitelmien eetos. Ammattilaisella tässä yhteydessä tarkoitan tietokirjoittamisen pelisäännöt (ja täten myös legitimiteetin) omaksunutta kirjoittajaa. Esimerkkilinkki. (Painotettakoon samalla, että vaikka esimerkki viittaa akateemisessa ympäristössä kirjoitettuun, saattaa ammattilaisuuden leiman hankkia myös muualta, väitän).

Nähtäväksi jää, uskallanko paskaan astumisen uhalla sijoittaa Milesin hengentuotteeseen. Kirjakaupassa selasin hätäisesti läpi vain suomennosvaiheessa kylkeensä liitetyn, kirjoittajana massasta edukseen erottuvan Esa Kuloniemen “Zappa Suomessa” -osion. Ja vaikka lähtökohtaisesti olisinkin sitä mieltä, ettei “näin Suomi liittyy aiheistoon” -tyyppiset ratkaisut ole aina kummoiset perusteet omaavia, liittyy Zappan Suomen-vierailuihin siksi omalaatuisia elementtejä, että tämä nimenomainen liite paikkansa perustelee. Tarvittaisiinhan noita kyllä toinen, mainitun komean selkämyksen omaavia julistuksia kirjahyllyn täytteeksi. Nyt kun hyllystäni esiin pomppaa ainoastaan Ian Carrin Miles Davis -tiiliskivi, jota sitä kyllä sietää suositella kenelle tahansa aiheesta edes alkeellisesti innostuneelle, Carrin teksti on laveaa ja rikasta kuin kunniakkain eurooppalainen hengenylistysproosa.

Suomalaisista musiikkikirjoista muistan etäisesti innostuneeni Lapinlahden Lintujen jo fyysisestä muodostaan lähtien villistä opuksesta, Juha Hurmeen Radipuhelimet-historiikki fragmentaarisine lähestymisineen on mainio myös.

Otsakoinnista jälleen: otsikko on yhden kirjaimen erotuksella lainaus Eino Leinolta, jolla tunnetusti oli myös vähemmän kansallisromanttinen puolensa. Väännöksen takana on kultin aseman omaava suomalainen musiikkikriitikko Waldemar Wallenius, joka ei edes Zappa-intoilijana pystynyt löytämään monen fanin (ja varsinkin Zappan tuotantoa laajemmalti tuntemattoman) suosimasta One Size Fits All -levystä mitään hyvää. Olen Walleniuksen kanssa samoilla linjoilla: vaikka San Ber’dino on asemansa ansaitseva klassikko ja Inca roads peruslaadukas instrumenttivetoinen Zappa-sävellys, ovat levyn useimmiten hehkutetut palat mielestäni sietämättömiä: Po-Jama People ei ole hauska ja Sofa on kokonaisuutena luvattoman lepsua ja yhdentekevää lätkytystä. Kuunnelkaa, lapset Over-Night Sensationia tai Roxy & Elsewhereä, puhumattakaan suuresta, suuresta Grand Wazoosta.

Olen puhunut, muut soittakoon. Taustalla soinut tauon takaa yllättävänkin tuoreelta ja nerokkaalta kuulostava Yesin Close To The Edge.

Fuck me, I’m high

Edellisen postauksen aiheesta jatkaen:

rock- ja popmusiikin konventioita tunteva saattaa olla tietoinen lajityyppien perustavanlaatuisesta ongelmasta, alkutekijästä; niinsanottu rock on aina, ajoittaisesta kuvitteellisesta, hypoteettisesta maksetun median muodostamasta independent-leimastaan huolimatta osa populaaria, musiikkia massoille. Ongelmallista tämä on siksi, että tällaista musiikkia voi soittaa puhtaalla omallatunnolla vain mainitun massan osa tai vaihtoehtoisesti markkinamies. Oleellista on kuitenkin, ettei kummallakaan ole lähtökohtaisesti aikaa tai edes mielenkiintoa todella harrastaa musiikkia, oheistuotteet hikinauhoineen ja instrumenttien kylkeen liimattavine kimmeltävine tarroineen vievät liikaa aikaa. Tällaisessa tilanteessa on ilmeisesti yhdentekevää, minkälaisilla palikoilla operoi, jos yleensä operoi.

Teknisesti kysymys on melko helppo, jopa popmuusikon ymmärrettävissä: tavoittaakseen mahdollisimman suuret markkinat, mahdollisimman monen eskapisminkaipuisen jurttasielun, popmuusikon on operoitava mahdollisimman yksinkertaisilla palikoilla. On aivan turhaa väittää pop- ja rockmusiikin lähtökohtaisen yksinkertaisuuden kumpuavan “puhtaudesta”, tai “heleydestä”, popmusiikki on yksinkertaista, koska yksinkertainen myy yksinkertaiselle yleisölle. Yleisöä yksilöimättä, ylläolevan lukeneet ymmärtänevät, mitä tarkoitan. Joukosa tymyys jne. Musiikin jumalan äpäräpoika on lahjoittanut pop- ja rockmuusikolle kummallekin oman taivaan lahjasen: popmuusikolle miksolyydisen moodin ja rockmuusikolle pentatonisen asteikon (linkit alla). Asiaan vihkiytymättömälle selitettäköön: miksolyydinen moodi on yksi seitsemästä moodeiksi kutsutuista asteikoista, hyvin omintakeisia kuulokuvia herättävistä tavoista järjestää oktaavin sävelet. Miksolyydinen on kuitenkin moodiperheen lellikkilapsi, ihmiskorvan näkökulmasta virheetön ja kiltti, mutta samalla äärimmäisen epäkiinnostava. 95% maailman popmusiikista on sävelletty miksolyydista moodia hyödyntäen. Uskoisin, että niin Risto Asikainen kuin 80-luvun jenkkivastineensa Desmond Child tietävät, mikä on miksolyydinen moodi.

Pentatoninen asteikko taasen on periytynyt rockmuusikoille bluesin kuvastosta; bluesmusiikki tunnetusti ei hae melodista varioivuutta kovinkaan aktiivisesti, mutta onnistuu silti olemaan oikean käsittelijän hyppysissä alati mielenkiintoista. Jos miksolyydinen moodi on perheen lellikki, on pentatoninen sen rampa serkku; normaalisti oktaavi tavataan jakaa kahdeksaan osasäveleen, kaikki maailman musiikki on varianttia muutamasta tuhannesta eri mahdollisuudesta jakaa nämä kahdeksan säveltä intervalleihin. Pentatoninen asteikko ei jo nimensä perusteella tähän kykene; pentatoninen on asteikko yksinkertaiselle ihmiselle, pentatonisessa säveliä on vain viisi (ts. asteikon sävelten väliset “hyppäykset” ovat normaalia asteikkoa suurempia, jolloin luonnollisesti saavutaan nopeammin tikapuiden yläpäähän, vähemmillä askelmilla). Tällä asteikolla 95% itseään rockiksi kutsuvasta musiikista leikkii.

Fiksu arvaa, ettei pelkästään miksolyydista moodia saati sitten pentatonista asteikkoa käyttämällä varianttien määrä ole niin suuri kuin jos käytössä olisi kaikki kimurantimmatkin palikat. Mutta koska ollaan tekemisissä yksinkertaisuuksista innostuvan massan kanssa, ei voida mennä kimurantteihin. Seuraa, kuten arvattavaa, kaavamaisuutta. Miksolydia ja pentatonia myy. Puolentoista sävelaskeleen kuolantihkuiset hyppäykset ovat tätä nykyä aika kaukana deltahobon ärjynnästä. Paljastuu, että itseään kapinallisena pitävä on kaikkein kaavamaisinta, tylsintä, tyhjänpäiväisintä. Ja että vaaditaan todellista näkökykyä, että näistä aineksista voi kursia kokoon mitään mielekästä.

Onneksi kaavasta voi sentään poiketa. Jopa Suomessa kuvitteellisen “rock” -otsakkeen alle sopii muutamia ihan kiinnostavia artisteja. Alla mainittu Ismo Alanko näitä allekirjoittaneen sysi pohtimaan. Mutta surullista koko kuviossa on, että jokaista visionääriä nähden löytyy kourallinen heitä, joiden mielestä musiikissa tärkeää on “hyvä fiilis”, “meininki”, “meno”. Ei sillä niin väliä, kuka tai mikä tämän menon ja fiiliksen saa aikaan. Kunhan saa tehdä. Ja varmasti onkin terveellisempää ostaa musiikista innostuneelle jarnolle kitara kuin lyödä nuuskapurkki kouraan metsästämään happikännejä. Mutta harrasteella ja harrasteella on eronsa. Muusikkona ja visionäärinä maailman suurimpain sähköistä musiikkia soittavien suuruuksien joukkoon kuuluva Robert Fripp on joskus 80-luvun hämärissä lausunut julki ainakin rockmaailmaan takapotkuna istuvan totuuden: “Jos haluat palvella musiikkia, on ammattimuusikon hinta todennäköisesti se, minkä tästä joudut maksamaan”*. Ja eikö kaikki muu, paitsi musiikin palveleminen ole musiikkia harrastavan tai muka-harrastavan ominaisuutena yhtä tuhoisaa kuin uudenvuodenpaukun ympärille suljettu nyrkki?

Kirjallisuudenopiskelijalle olennainen osa onnistunutta pop- tai rockkokemusta on luonnollisesti lauletun musiikin ollessa kyseessä musiikkiin liitetty teksti. Ei ole salaisuus, että suora, pentatoninen kolmen soinnun mikävitunlie ei tekstuaalisilla koreiluilla pröystäile. Olen täysin epätieteellisesti käynyt levyhyllyäni läpi ja huomannut onnistuneen tekstin huomattavan usein liittyvän kaavoja kekseliäästi uusintavaan sävellystyöhön. Pidemmälle vietynä kutsuisin ilmiötä narratiiviseksi rockmusiikiksi, joka terminä ei ehkä ole ihan niin suorasukainen, miltä se ensivilkaisulta vaikuttaa. Ajatuskulkuni narratiivisesta rockista ovat vielä siksi keskeneräisiä, jotten tällä haavaa pidemmälle jatka.

Otsakoinnista:

kovin usein törmää “perinteisen”, umpeentuotetun muottirokkiveivaamisen tai maalailevan mutta tyhjänpäiväisen poplätkeen puolustuspuheissa riehakointiin siitä, kuinka rokki “vie ihan uusiin ulottuvuuksiin”, “toisiin maailmoihin”, “musiikki vapauttaa”. Ei tarvitse omata kovin pitkälle ulottuvaa musiikinhistorian tuntemusta törmätäkseen hassuhkoon ilmiöön;

skeemat ja uskomukset rock- ja popmusiikin jopa hallusinatorisista vaikutuksista synnytettiin hilpeän 60-luvun alkumetreillä, aikana, jolloin Beatles ja Rolling Stones olivat ne jutut. Beatlesin konserteissa tyttöset kiljuivat niin, ettei musiikista kuullut mitään, Stonesien kapinallisyleisö löysi like a rainbow -maailmansa stimulanteista. “Musiikki vapauttaa”, mutta hinkkaa sittenkin haaroväliään lavalla heiluviin falloksen jatkeisiin tai tunkee sieraimeensa marleynpaksua marisätkää.

Vähässä on ihmiskunnan himot ja maailmat, etten sanoisi.

Eikä minulla ole kassakonetta, jonka kautta poistua takavasemmalle.

*lainaus horjuu, mutta löytyy kokonaisuudessaan Ralph Denyerin mainiosta opuksesta Suuri Kitarakirja.

- miksolyydinen moodi

- pentatoninen asteikko

Apua, apua, elintaso laskee?

Jos hallitsisin sivistyneen ylistämisen retoriikan, käyttäisin varmasti tovin jakelemalla ylisanoja Ismo Alanko Teholla -kiertueen päätösesiintymiselle, lauantaina vihonviimeistä istumapaikkaa myöten loppuunmyyty elokuvateatteri Domino oli Alangon ja Majamäen duettokilkuttelulle pyhitetty messualusta, kaksijapuolituntinen slaavirokkia kävi ainakin allekirjoittaneella kurkunpäähän. Useiden yksittäisten esitysnumeroiden läpikäynti lie esitystä näkemättömälle turhaa, joten tyydyn vain toteamaan esiintymisen ehdottomaksi, ylittämättömäksi huippukohdaksi minulle entuudestaan vieraan Tuuli -meditaation hypnoottisen ja kahden muusikon vetämänä varsin huikeisiin mittoihin kasvaneen esiintuonnin. Myöskin Sielun veljien Elintaso paukkui pianon ja kilkuttimien kantamana mainiosti.

Minua on kerran jos toisenkin syytetty liiasta hiuksenhalkomisesta, analyyttisuudesta tilanteissa, joihin kritiikkiä esittäneiden mielestä analyyttisuus ei sovi. Ei ole ilmeisesti soveliasta antaa esimerkiksi musiikkiesitykselle sen ansaitsemaa huomiota, yleinen sotahuuto heiluttaa tapparaansa “fiiliksen” ja “meiningin” viiltävän terävillä sutjakkeilla. Woo-hoo! Josko musiikin alituinen arvottaminen on täydellisen erottamaton osa koko musiikin eksistenssiä (termiä “musiikki” tässä yhteydessä tietoisesti luvattoman löysästi ja naiivisti soveltaen), ei musiikin järkiperäinen arviointi ilmeisesti tule kyseeseen. Musikkia arvottavat argumentit saavat olla ainoastaan umpeen emotionaalisia, musiikillisen himon kiiltävän hohdokasta sankarimyytin kuolaa tihkuvia “jees”- tai “thumbs up” -otsakkeella varustettuja tyhjänpäiväisyyksiä, sillä musiikin ainoa tehtävä on ilmeisesti libidon aktivointi, “hyvä fiilis” ja “tarttuva rytmi” ajavat hytkymään eroottisen ruumiinkielen mukaan. Lepsu pimppi tai pippuli on aina ollut erityisen lepsu rytmistä sankaruutta osoittavalle, paritusrinkimenot paikallisen ohyeasta hoilaavan eteerikon tahdissa erityisen kiimaisia.

Eikä siedä potentiaalisen lukijan lukea nyt pieleen: minä ymmärrän kosolti esimerkiksi tanssimisesta innostuneita ihmisiä, samoin ymmärrän rytmikkään musiikin mystifioidun tanssiinkutsun, josko en itse ykstahdin hakkaamisesta niin innostuisikaan. Mutta inhimillisen typeryyden (joka intentionaalisena edustaa alhaisinta olemisen muotoa konsanaan, ts. “hytkytään nyt tässä välittämättä hevon helvettiä siitä minkä tahdissa hytkytään ja eiks oo kiva rytmi ja mitä tuo tarkoittaa tuo tappakaa neekerit mikä tuolta rytmin seasta välillä erottuu”) tahdonvapaa tuottaminen, esiintyvään asemaan pyrkineiden totaalinen vastuuttomuus omassa positiossaan, se kaikki on korkeinta moraalittomuutta, tuomittavaa ja poltettavaa. Josko oikeistohallituksen alkvalla kaudella on varauduttava siihen, ettei inhimillisistä vapauksista mitään vastuuta seuraisikaan. Eli muistakaa, pirpanat, tärkeintä on se, että jaksatte heilua, heilua, heilua, over-night sensation, pullukat, sensation! (Oman kirjoituksensa tälle foorumille lähiaikoina saanee koko ideologiattoman hytkymisen olennaisin rusina pullassa, rytmimusiikin aivan liian yleinen historiattomuus tai vähintäänkin hukattu historiallisuus).

Haudassaan kääntyy paitsi Seppo Heikinheimo, myös ne, joille narratiivinen rock ja alkukantainen rytmi jotain merkitsivät. Merkityksen, tai edes viestin, välittämisestä nyt puhumattakaan. Ammattitaitoa se kai on yleisönsä kunnioittaminenkin. Vaan mitä turhista, sillä markkinaliberaalissa ajattelussa ei se ole tyhmä joka soittaa, vaan jne.

Are we having fun yet?

Veli, väänteletkö naamaasi?

Kävin joululahjalipulla konsertissa, Maija Vilkkumaa toi rokkikokoonpanonsa konserttisaliympäristöön, koska lievästi klenkkaavien välispiikkiensä mukaan “me halusimme kokeilla vähän tämmösiä akustisia mahdollisuuksia näihin meijjän vanhoihin biiseihin”. Ja kunniakkaasti joukkionsa kyllä hyödynsi vastapaukkeisen salin lätkettä ja rehellisesti kuulaimmin onnistuivat versionsa niistä kaikkein rankimmalla kädellä muokatuista raakeistaan. Paukkuvaa putkirokkia akustiikkakammioissa on edelleen mielenköyhää soittaa, ei suoranaisesti kuulosta kovin kummoiselta kun kahta satavattista kitaraämyriä saadaan salin olemuksen vuoksi avattua kymmenesosaan kyvyistään, niin että prosessoidun äänen yli kuulee eturiviin sen esteettisen rämppeen, minkä 10-46 -jännitteinen teräslankasetti vahvistamatta ilmoille luo. Elektroniikkaa ymmärtävät tiedostanevat myös, ettei putkiteknologiaa instrumenttivahvistuksessa ole suunniteltu puhisemaan matalalta; hanikassa säästelevä, putkella röpöstetty ääni kuulostaa aina enemmän tai vähemmän ampiaisen surinalta. Ei kaadeta äänivallilla vastakkainasettelun raja-aitoja, ei.

Huumorintajuttoman mulkun asennetta sietää hieman selventää; olen kieltämättä kautta linjan viehtynyt Vilkkumaan kyvystä luoda yleisönhuudatusmelodioihin harmonisesti hyvinkin omaleimaisia kulkuja; hissutteluksi riisuttu Totuutta ja tehtävää -kierrätys samoin kuin esillepanon eilisen ehdoton huippuhetki Liian kauan todistivat osaltaan. Lisäksi siinä, missä “suomalainen rocklyriikka” on lähinnä vitsi, josko huono sellainen, ei Vilkkumaa rämmi mielestäni millään muotoa kaikkein matalimpia mutia; vaikka maailma onkin hellyyttävyyteen asti paha ja kamala paikka, voi pseudokyynisellä itkulla luoda ihan kiinnostavia skenaarioita, pahimmat tekniset kliseet kääntyvät melkeinpä vahvuudeksi:

Ja sitten se saapui se surkea syys/ sen väsynyt arkinen mitättömyys/ hän oli niin kaunis sinä iltana kun/ mä sanoin: rakas mä en voi olla sun/

Naiivin romanttinen kansansielu lukee esimerkiksi edellekirjatuista säkeistä modernia ja syntyhistoriansa tuntevaa postslaavilaisuutta. Sen, että menee ihan vitun huonosti, voi nähdäkseni muotoilla vieläkin mielenkiintoisesti, josko täytyy myöntää, että vailla kekseliästä äänimattoaan tuskin tuollaisesta innostuisin. Arjatiaista, sano.

Ehkäpä oman otsakkeensa ja kirjoituksensa arvoinen olisi sen sijaan lähinnä myötähäpeäistä hymähtelyä minussa herättävä, rokkikoulun erikoistumisopintovaiheeseen kuuluva fyysinen rockretoriikka. Minä ymmärrän kitaran kanssa koikkelehtimisen Jimmy Pagen tai Jimi Hendrixin tapauksessa. Pete Townshendin tuulimyllykin menee. Kaikki mainitut loivat kannuksiaan aikana, jolloin rockmusiikilla vielä oli murroksen avaimet taskussaan, jolloin rokissa vielä oli erogeenistä limaa tihkuvaa seksiä. Mutta vailla itseironian häivääkään koikkelehtiva, pomppiva ja irvistelevä nykykitaristi tuntuu valitettavasti vain historiattomalta muovireliikiltä, kuin Jerusalemin vanhassa kaupungissa allekirjoittaneelle aikoinaan kaupattu avaimenperä Jeesuksen jalanjäljestä. “Väänteletkö sinä Miikka naamaasi tuolla lailla soittaessasi, onko tuolla kitaristilla kaikki hyvin?” vieressä istunut isoveli kysyi konsertin alkupuoliskolla. Ja tottapa hyvinkin, kysymisen arvoista kieltämättä on, mitä viestiä kanki perseessä koikkelehtimalla nykyään yritetään välittää? Kivasti se surisee, kun kytkee muljuttimesta vaiheenvaihtoa? Ykskaks-hytkymisen rytmikkään musiikin tahtiin vielä ymmärrän; olihan sekin hauskaa, kun Venäjän entinen presidentti tanssi kännissä. Mutta yleisön kunnioittamisesta ei koliikkisessa ADHD-koikkelehtimisessa minusta enää voida puhua.

Todettakoon vielä, että hymyilin suuren osan yli kaksituntisesta konsertista ja koin sen onnistuneeksi. Samoin edellä kärjistän tietoisesti kuvaamaani käsittämään suurempia kokonaisuuksia kuin yksittäisen ja toimessaan pätevän muusikon tekemisiä. Kyse on lopulta kuitenkin yrityksestä luoda valheellista mystiikan tuntua, tarpeesta tehdä erityiseksi, kohottaa transsendenssiin. Tästä aiheesta sietäisi kirjoittaa kosolti enemmän, mutta kerrottakoon lähtökohdakseen vain, ettei musisoimisen ja luomisen hetkellisesti luomaa henkisyyden tunnetta välttämättä tarvitse tai edes ole mahdollista välittää potentiaaliselle yleisölle. Naamaa voi väännellä ihan kuinka paljon lystää, mutta zen siitä lie kaukana?