Varas, parempi, Nightwish Oy; epäile, Tuomas!

Jo tovin on tarkoituksenani ollut kirjoittaa sananen “suomalaisen menestystarinan” surullisimmasta esimerkistä, pikkupojista, joille annettiin ihan liiaksi voita ihan liian nuorina. Nyt kun pikkupojilla on rahaa ja sapettavia rakkaushuolia argentiinalaisten gigolojen järjestäminä, oli äidin vihellettävä peli poikki.

Osakeyhtiö Nightwish on suomalaisessa mediassa siitä erityisessä asemassa, että sen perhesuhteiden muutokset pääsevät etusivuille suurimmissa päivälehdissä. Tulosvastuullisten työntekijöiden yksipuolinen, eroottisesti motivoitu kilpakosinta yhtiön lippulaivaksi kohotettua oopperatuotetta kohtaan sai päätöksensä suuren julkikohun saattelemana jo kotva takaperin, haavoja aukesi puolin jos toisin ja osakeyhtiön nuorekas liehutukka GM teiniviiksineen katkeroitti julkista lihasoppaa kommunikaatio-ongelmien kaurakryyneillä. Ihan eri lentokoneissa lennettiin!

No, muovikuori sai kenkää ja alkoi voikukantussukoiden välityksellä ilmansaasteena jokaiseen niemennokkaan levinnyt suhina keisarinnan uusista muovitisseistä, so. kenestä suomipoikatyttö hakemaan sen leivän päälle sitä voita. Edellisen kirjallisuusviittauksen ymmärtävä muistaa, että voi leivän päällä oli vain suomalaisen sotilaan huono vitsi keventämään juoksuhaudan kuolemankäryä. Osakeyhtiö Nightwish ei sen sijaan huumoria ymmärrä, osakeyhtiö Nightwishin olemisen mahdollistaa tulos, tulos, tulos.

“Mutta äiti on se ainoa, joka ei hylkää / ja nainen jota en pyydä poistumaan”

(Tommi Liimatta – Simo Santapukki: Tilatkaa tytöt taksi, 2002)

Onneksi, kuten mainittua, kolossaalisiin mittasuhteisiin paisuneiden veljeskatraan rakkaushuolien ratkaisija löytyi läheltä, lohdun povea tarjosi äiti. Oi sitä kollektiivista kansallista onnea, joka meidän suomalaisten osaksi suotiin norjalaisen (?) tarjan nimissä! Valtakunnassa kaikki hyvin! Ainoastaan psykoanalyytikot ovat huolissaan: kun äiti on yksyhteen veljesten entisen rakkauden kanssa, nousee väistämättäkin mieleen sovellettu oidipaalikompleksinen ajatuskyhäelmä. Seuraavan taloudellisen kriisin uhatessa osakeyhtiötä paljastettaneen daytimedraaman lakien mukaisesti veljesten entisen rakkaudenkohteen olevan sisaruskatraan kapaloikäisenä hävinnyt edustaja, eikä edes suomalainen etusivu pääse kurkistamaan, mitä veljesten ja sisaruksen erillisten lentokoneiden yhteisissä makuuhuoneissa on kuluneina vuosina tapahtunut. Veljesten ja pelastavan äidin yhteisistä makuuhuoneista puhumattakaan.

Potentiaalisesta lukijasta voi hyvinkin tuntua kohtuuttomalta alkuperäinen väitteeni veljeskatraasta, joka sai liian paljon liian varhain. Kommunikaation merkitystä korostava, Trainer’s Housen koulutusohjelman läpikäynyt GM korostaa tämän aamun Turun Sanomissa:

Ihmisillä on joku käsittämätön illuusio siitä, että kaikki asiat selviäisivät puhumalla. Ei se niin ole.

Hyvä, hyvä, hyvä Tuomas! Hyvä poika! Anna tassu!

Niille, jotka eivät tunne tapausta mainittakoon, että tämä GM on se yläasteikäinen kapinateini, jolta ei koskaan kysytä mitään, mutta joka vastaa siitä huolimatta. Tai niin. Nyt kysyttiin. Turun Sanomat koki asiakseen ilmoittaa kissankokoisilla otsakekirjaimilla, että Nightwish Oy on opetellut kommunikoimaan. Mutta koska ihmisten välinen puhe on näemmä tässä osakeyhtiössä pannassa, täytyy olettaa, että niin äiti kuin nuoremmat veljetkin saavat osansa isoveli-Tuomaan (mihin Juhani muuten jäi?) kovakyr… siis kovanyrkkisestä kommunikaatiosta reilun suomalaisessa hengessä.

Jos tämäkin holopaisenrääpäle olisi saatu pidettyä kiteeläisissä kahleissaan, olisi suomella yksi aivoton metsäkoneenkuljettaja enemmän yhden aivottoman pahvikuoren asemasta. Toisaalta työmiehelle täytyy taata työmiehen eskapistinen perjantairiipaisu, ja siihen epäilemättä Tuomaan avut riittävät. Keneltä se seuraava E-molli viedään? Mark Knopflerilta?

Spektaakkelisärö

Katsoin eilisiltana tovin perästä mainostelevision “pääuutislähetyksen”, iltakymmenen koosteen. Uutislähetys oli selvästi aivan erityinen, studiossa oli myös asiantuntija, jota suorassa lähetyksessä haastateltiin. Tilanne oli kieltämättä koominen: haastateltava ei pysynyt lähetyksen rytmissä ja takelteli. Muistan naurahtaneeni kahdesti: ha-ha. Olin huvittunut.

Huvini loppui lyhyeen, jäin pohtimaan, että mitäköhän helvettiä minäkin tässä nauran. Kohtuullisempaa olisi ollut kumartaa yhteiskuntatieteiden tohtorille, joka ilmeisesti jännityksellään (vaikka mistä näitä tietää) aiheutti särön kauppakanavan täydelliseen iltafantasiaan. Siihen sirpaleisen jumalaiseen todellisuuteen, jonka jokainen kaukosäätimeen panostanut katsoja on kykenevä itselleen luomaan ja josta Jukka Sihvonen puhuu mainiossa teoksessaan Konelihan värinä: kaikki mahdollinen sisältö menettää merkityksensä siinä, missä vastaanottaja on kyvykäs luomaan loppumattoman kanavasurffailun autereessa oman illuusiotodellisuutensa. Eittämättä sattumalta uutisaikaan taajuudelle pöllähtänyt tehdastyöläinen älähtää sipsi suussa: “ahhahhaahhhaaa tollaisia ne akateemikot on vittu ahhahhaaa tehkää työtä laiskimukset ahhaahhahaa vaimo anna sipsi.”

Ei mennyt pitkään, kun löysin suorassa lähetyksessä tapahtuneen haastattelun tallennettuna. Linkki. Vielä nopeammin ymmärsin, mistä koko tilanteessa on kyse: salamavauhtia etenevään millimetripaperilla aikataulutettuun lähetykseen oli vahingossa kutsuttu vieraaksi ajatteleva yksilö. Sellainen, jonka näkemys asiasta kuin asiasta ei perustu aamuhesarin legitiimiin kuhilointiin, vaan joka punnitsee sanansa ennen niiden möläyttämistä.

Tohtorin ainoa virhe oli vastata kutsuun myöntävästi. Josko kukaan häntä ei tänään aamulla taukohuoneen kahvipannun ääressä enää muistanutkaan. Kenenkään ei tarvinnut.

Jos lukija kummastelee yllekirjatun mahdollisesti välittyvää proosallista patetian sävyä, todettakoon, että se on intentionaalista. Muistakaa avata sipsipussi ENNEN linkin avaamista, pätkä kestää vain kolme minuuttia.

€uro viistoon, akat(emia) tanakkeliin!

Ajankohtaiseen kakkoseen haastateltu kansatieteilijä, euroviisututkija Anna Muurinen naurahtaa kameralle pilke silmäkulmassa: “Joo no hehheh pitäshän tommosen Kalevalateeman upota viisuyleisöön kon onhan Kalevala tärkeintä suomalaista kulttuuripääomaa heti suomalaisen euroviisukulttuurin jälkeen.”

Jep jep. Minä olisin Annana pitänyt sanomiseni hieman suorasukaisempana, sillä ihan jokainen ohjelman seuraaja tuskin ymmärtää edellämainitunkaltaista akateemista huumoria. Jota herra soikoon toivon Annan lausahduksen olevan, puhtaimmillaan ja hauskimmillaan. Pilke silmäkulmassa.

En tunne kansatieteilijä Muurisen tutkimuksia Ajankohtaisen kakkosen tittelöintiä kummemmin, joten en puutu ennakkoluuloihini (kansatieteilijä euroviisujen kimpussa kuulostaa joltain, jota en edes sen koommin halua tuntea. Euroviisutko edustavat akateemisen tutkimuksen arvoista kansanperinnettä? Mutta kuten sanottua, en puutu asiaan). Tiedän Turun yliopistossa tarkastetun hiljan väitöskirjan, jonka aiheena oli jotain sukupuolen representaatiosta ja valtasuhteista euroviisuissa.

Kivaa.

Mutta eikö näitä simulakroja nyt jo perkele ole tutkittu tarpeeksi? Olettaen, että edes se ensimmäinen akateeminen tutkimus Cheatersista oli millään muotoa perusteltu saati oikeutettu. Mediatutkimus on varmasti kiva oppiaine ja yhteiskunnallisten vaikuttimien tutkimuksessa paikallaan, uskon. Toimittajan perspektiiviäkään tuskin haittaa tutkittu tietoisuus käyttämiensä välineiden toiminnasta. Mutta mitä uutta, mitä mielekästä, mitä yhtään mitään mistään paljastaa tutkimus, jonka pontena on lähilukea amerikkalaisen pukudraaman sisäisiä mekanismeja? Sisäisillä mekanismeilla tarkoitan simulakrumin sisäistä toimintaa. Termiä tuntemattomille kärjistettäköön: Jean Baudrillardin lanseeraama käsite tarkoittaa kosketuksensa ympäröivään todellisuuteen menettänyttä merkkiä: Niken kenkiä ostetaan, koska kenkä on Nike, ei, koska kengän juoksuominaisuudet olisivat erinomaiset; euroviisuorganisaatio (ja euroviisututkija?) propagoi edustavansa eurooppalaista kansankulttuuria kaikkine moninaisuuksineen, vaikka tosiasiassa vuosittain nähtävät “kansalliset esitykset” hyväksikäyttävät, raiskaavat kunkin kulttuurin yksittäisiä kärjistetyimpiä puolia, tämänvuotisessa välishowssa Väinämöinen on teini-ikäinen kilpakosijahevari helvetistä.

Amerikkalaista pukudraamaa?

Ja ei, kansankulttuurien limaa tihkuvat, paskanhajuiset ja spermaroiskeiset, tuotantotalouden ammattilaisen hassu hattu päähän kirjoittamat representaatiot eivät ansaitse edes mainintaa akateemisessa tutkimuksessa. Kaikkein räikein haalistuu joskus hiljenemällä, ei taatusti käsitteelistämällä.

Jos ollaan tultu tilanteeseen, jossa euroviisujen kaltainen fasistinen, rasistinen, sovinistinen ja kuvottava oksennuskupla lasketaan kuuluvaksi kansankulttuuriin, voitaneen puhe eurooppalaisesta sivistyksestä (jonka peruskivenä yliopistojärjestelmä toimii) lopettaa tähän.

Kirjoitan tätä vuoden 2011 Euroopan kulttuuripääkaupungista. Lehtiä, varsinkin tulevan kulttuuripääkaupungin paikallisia, seuraavat ovat tietoisia turkulaisen, vuonna 2011 virallisen ja julkituotavan kulttuurin tilasta, loppu.

Jälkiriipustus: miettikää, potentiaaliset lukijani, suomalaisen euroviisuedustuksen tilaa, miettikää! Kun amerikanjuutalainen, kielilihaksellaan julkisuuteen ja omien puheidensa mukaan yli 3000 naisen pöksyihin päässyt Suomen viimevuotinen euroviisuedustaja Gene Simmons luovutti valtikkansa etiäpäin, hän tuskin kuvitteli enää amerikkalaisemmaksi homman muuttuvan. Vaan ei: pohjoisamerikkalaisen daytime-pukudraaman kansankulttuuriin tuoneisiin euroviisuihin lähetetään tänä vuonna edustaja, joka on tehnyt kannuksensa laulamalla protoolsin läpi kehnolla englannilla amerikkalaista voimaballadia, laulu tuotiin julki amerikkalaiseen formaattiin perustuvassa mainosshowssa pari vuotta sitten.

Kansankulttuuria, eiks je?

Mahtaa televisiolla varustettujen hampurilaisravintoloiden rasvaisilla tiskeillä olla lauantai-iltana jonoa…

Hyvä? Joel?

Historiallisista, “todellisista” ihmisistä kirjoitetut fiktiiviset elämäkerrat ovat ainakin suomalaisessa kirjallisuudessa salonkikelpoisen trendipellen asemassa; siis sellaisen pellen, joka saa kohtalaista positiivista huomiota valtakunnan virallisissa kirjallisuusmedioissa. Ja miksipä ei saisi, genre (genretutkijalta tähän väliin laiskasta määrittelystä satikutia…) on kosolti mielenkiintoisempi kuin 90% tielle sattuvasta kotimasesta proosasta, vaikka kielellisesti ei toki näiltäkään toimijoilta siedä enää odottaa mitään mullistavaa. Pyrkimys muottiin upotettuun yleisilmaisuun on aivan liian dominoiva, kriitikon tehtäväksi jää esitellä kielen erityisyyttä hiuksiahalkovalla mekaniikalla.

Etäisesti tekisi mieli polarisoida asetelma valtavirtaproosan ja fiktiivisten elämäkertojen välillä. Tämä olisi kuitenkin vähintään kohtuutonta, jopa harhaan etäisesti johdattavaa; Sinervon mannerfinlandian jälkeen kaanon odottaa sylkky auki maininnan arvoisia tyylipuhtaita prosessinrikkaita esimerkkejä, mainittu genretutkija laskee kahdenkädensormilla koska saa alkaa puhumaan tyylilajista.

En siis edes yritä polarisoida. Kirsi Pihan lukupiiri voisi järkyttyä. Tyydyn toteamaan paskantärkeästi, jotta mielenkiintoista ja yritän samalla lutvia merkintäni päätökseen ilman vielä paskantärkeämpää mainintaa umpipostmodernista ilmiöstä (fakta, fiktio, kuka ja mikä ja ai kun kiehtovaa), jos kouluhommat antaisivat periksi kääntyisin välittömästi eilisaamuna lähikirjastosta löytyneen ja ensivilkuilulla kiinnostavan (ehkä lähinnä aiheensa vuoksi) lajin tuoreimman, otsakkeessa väännetyn edustajan puoleen. Ensin pitäisi ehtiä huomiseksi kylläkin Pakkalan Pieni elämäntarina ja Diktoniuksen Janne Kuutio, uuden kirjaston ulokkeet kutsukoon lukijaansa.

Hoksnokka potentiaalinen lukija kiinnitti huomionsa siihen, kuinka yhtä kirjallisuuden muotoa pyöritellessäni käyttämäni laatusanat liittyivät vain ja ainostaan mielenkiinnon kuvitteelliseen kategoriaan. Kysymys niikseen tietysti on, riittääkö kiinnostuksen herääminen millään muotoa hyvän kirjallisuuden takeeksi. Varsinkin kirjailijoiden itsensä keskuudessa kun poikkeavaa elämäntarinaa riittää myös varpaille Juhani Ahosta lähtien (Aleksis Kiven elämästä ansioitunut ohjaaja vain teki omintakeista, ymmärsin). Minä olen henkilökohtaisesti tottunut kirjallisuudelta odottamaan kosolti muutakin kuin heräävän innostuksen ja sopivan paksun ja pureskeltavan sulkeuman. Sutinen (linkki) on tästä puhunut tunteella joskus, mutta siteeraanpa loppuun mainitun Diktoniuksen esipuhetta mainittuun Kuutioon kotimaiselle proosalle valitettavan tyypillistä ja aivan liian usein kirjallisuuden laadun määrittävää ilmiötä sivutakseni:

Tekijä istahti kirjoittaakseen modernin romaanin – ja jysähti sanoista tehtyyn puupiirrokseen. Siksi hän nimittää tulostansa, kun yksinkertainen aihe ja karhea aineisto muovautuu alkukantaiseksi muotokuvaksi ilman sitä sitä psykologisten mietelmien taustatäytettä, jolla romaanikirjailijat yleensä tilkitsevät luomuksiensa rakopaikkoja. Hän on työnsä kuluessa tuntenut näiden kiinni riippuvien aivoituksien ja päälleliimattujen johtopäätösten epäajanmukaisuuden, ja koska hän kunnioittaa tunteitaan, ainakin tuoreimpia niistä, on hän toiminut sen mukaisesti.

(Diktonius: Janne Kuutio Puupiirros sanoin, 1932, suom. tekijä)