Pikkuilluusioita

Voiko enää Paul Austeria tylsäntyypillisempää romaanikirjailijaa läntinen maailma vulvastaan puskea, voiko? Käännettynä ja pakettiin taitettuna nättejä 360 sivun sopusuhtaisia tarinoita umpeen pseudopsykologisoituine henkilöhahmoineen, ajan hengessä pidetään yllä stabiili metafiktiivinen taso halki tekstin. Valitaan kahdesta kolmeen maailmansylissä kutevaa temaattista linjaa, kourallinen kuluneita metaforia ja yhdestä kahteen “vahvojen mieshahmojen varjossa huinivaa” femme fatalea, kiitetään kassalla.

Aiemmin Austerin tuotantoon tutustumattomana kävin sysittynä läpi pääsiäislomalla nykyään kuulemma jo pokkarikannet ylleen saaneen Illuusioiden kirjan, myyntimenestyksen. Tammen keltaisen kirjaston opuksia lukee useimmiten vähintään yleissivistyksen vaateen täyttääkseen, “älä koskaan tuomitse kirjaa sillä sillä on kannet”, ja myönnettäköön, luin romaanin läpi lähes alati mielenkiinnon ylläpitäen. Paino sanalla lähes. Austerin puolikkaan mysteerin muotoon puettu totuuden luonnetta (vaihteeksi) näpeissään pyörittelevä tarina toimii vaaditulla määrällä tasoja yhtäaikaisesti kipunoidakseen myös “fiksua kirjallisuutta” lukevan hännän alla. Kirsi Pihan lukupiirille on vaikea kuvitella sopivampaa ja fiksumpaa kuukauden kirjaa kuin Paul Austerin tasaisin väliajoin ilmestyvä uutukainen. Hemmetinmoisen fiksua kirjallisuutta, noitahan jäytäisi blogikommenteissa toisenkin kuukauden, noita henkilöhahmoja motiiveineen. Sitä se on kirjallisuus. !.

Hoksnokka potentiaalinen lukija varmasti ymmärtää, ettei allekirjoittaneen tekstin kärki kohdistu niin Paul Austeriin kuin Kirsi Pihan lukupiiriinkään. Niille, jotka osoiteltavia kaipaavat, sanottakoon, jotta syyttäkää vaikka Finlandia-palkintoa. Tai näin sanottaisiin, mutta Parnasso kommentteineen (linkki) suuttuisi ja syyttäisi pikkusieluisuudesta, vaikka tuskin ovat kuunaan postkompanietista kuulleetkaan.

Allekirjoittaneen motiiveja pohtivalle muistutettakoon taasen vaikka kesän lominensa läheisyydestä, tämä käyköön lukuvinkistä: Auster jos joku on pikkukeveää, sujuvaa, soljuvaa, pörheää, karheaa, ja vähintään helvetinmoisen itsetiedostavaa naputtelua, hilipatipippaa. Eikä siedä nyt tulkita allekirjoittanutta yli; paljon, paljon huonompiakin teoksia kuin Illuusioiden kirja olen taatusti jo opinnoissani läpi käynyt. Mutta myös kosolti laadukkaampia, kosolti. Lomalukemista konsanaan. Lukija, jonka nokka on edelleen hoks, varmasti on huomannut, etten varsinaisesti sano Austerin teoksesta mitään. Piirrän kehikon, jonka jätän tyhjäksi. Lukija tehköön tästä johtopäätöksensä.

Mainittakoon vielä taustalla pyörivästä, vuoden kituuttelun jälkeen lomanlopettajaisiksi ostetusta Springsteenin mahtavasta Seeger sessionsista. Brucen suhteen olen luvattoman myöhäisherännäinen, ymmärrykseni maailman ainoan oikean rocktähden suuruudesta virkosi vasta vuoden päivät sitten, nykyään tuotantonsa läpikuunnelleena olen umpiuskovainen, joka kykenee kieltämään vain harhapolut Human Toucheineen. Mutta mainittu Seeger on jo perusidealtaan voittamaton, jotain kaikesta kiistanalaisesta kovin yksiin kokoava, johdantotekstissään sanotaan ykskantaan:

This is a LIVE recording, everything cut in three one-day sessions with no rehearsals. All arrangements were conducted as we played (…) approach takes the listener along for the whole ride, as you hear the music not just being played but being made.

Jostain kertokoon sekin, että yllekirjatun kaltainen lähestyminen on niin erityisen kummalliselta kuulostava, että ansaitsee maininnan.

Hyvä? Joel?

Historiallisista, “todellisista” ihmisistä kirjoitetut fiktiiviset elämäkerrat ovat ainakin suomalaisessa kirjallisuudessa salonkikelpoisen trendipellen asemassa; siis sellaisen pellen, joka saa kohtalaista positiivista huomiota valtakunnan virallisissa kirjallisuusmedioissa. Ja miksipä ei saisi, genre (genretutkijalta tähän väliin laiskasta määrittelystä satikutia…) on kosolti mielenkiintoisempi kuin 90% tielle sattuvasta kotimasesta proosasta, vaikka kielellisesti ei toki näiltäkään toimijoilta siedä enää odottaa mitään mullistavaa. Pyrkimys muottiin upotettuun yleisilmaisuun on aivan liian dominoiva, kriitikon tehtäväksi jää esitellä kielen erityisyyttä hiuksiahalkovalla mekaniikalla.

Etäisesti tekisi mieli polarisoida asetelma valtavirtaproosan ja fiktiivisten elämäkertojen välillä. Tämä olisi kuitenkin vähintään kohtuutonta, jopa harhaan etäisesti johdattavaa; Sinervon mannerfinlandian jälkeen kaanon odottaa sylkky auki maininnan arvoisia tyylipuhtaita prosessinrikkaita esimerkkejä, mainittu genretutkija laskee kahdenkädensormilla koska saa alkaa puhumaan tyylilajista.

En siis edes yritä polarisoida. Kirsi Pihan lukupiiri voisi järkyttyä. Tyydyn toteamaan paskantärkeästi, jotta mielenkiintoista ja yritän samalla lutvia merkintäni päätökseen ilman vielä paskantärkeämpää mainintaa umpipostmodernista ilmiöstä (fakta, fiktio, kuka ja mikä ja ai kun kiehtovaa), jos kouluhommat antaisivat periksi kääntyisin välittömästi eilisaamuna lähikirjastosta löytyneen ja ensivilkuilulla kiinnostavan (ehkä lähinnä aiheensa vuoksi) lajin tuoreimman, otsakkeessa väännetyn edustajan puoleen. Ensin pitäisi ehtiä huomiseksi kylläkin Pakkalan Pieni elämäntarina ja Diktoniuksen Janne Kuutio, uuden kirjaston ulokkeet kutsukoon lukijaansa.

Hoksnokka potentiaalinen lukija kiinnitti huomionsa siihen, kuinka yhtä kirjallisuuden muotoa pyöritellessäni käyttämäni laatusanat liittyivät vain ja ainostaan mielenkiinnon kuvitteelliseen kategoriaan. Kysymys niikseen tietysti on, riittääkö kiinnostuksen herääminen millään muotoa hyvän kirjallisuuden takeeksi. Varsinkin kirjailijoiden itsensä keskuudessa kun poikkeavaa elämäntarinaa riittää myös varpaille Juhani Ahosta lähtien (Aleksis Kiven elämästä ansioitunut ohjaaja vain teki omintakeista, ymmärsin). Minä olen henkilökohtaisesti tottunut kirjallisuudelta odottamaan kosolti muutakin kuin heräävän innostuksen ja sopivan paksun ja pureskeltavan sulkeuman. Sutinen (linkki) on tästä puhunut tunteella joskus, mutta siteeraanpa loppuun mainitun Diktoniuksen esipuhetta mainittuun Kuutioon kotimaiselle proosalle valitettavan tyypillistä ja aivan liian usein kirjallisuuden laadun määrittävää ilmiötä sivutakseni:

Tekijä istahti kirjoittaakseen modernin romaanin – ja jysähti sanoista tehtyyn puupiirrokseen. Siksi hän nimittää tulostansa, kun yksinkertainen aihe ja karhea aineisto muovautuu alkukantaiseksi muotokuvaksi ilman sitä sitä psykologisten mietelmien taustatäytettä, jolla romaanikirjailijat yleensä tilkitsevät luomuksiensa rakopaikkoja. Hän on työnsä kuluessa tuntenut näiden kiinni riippuvien aivoituksien ja päälleliimattujen johtopäätösten epäajanmukaisuuden, ja koska hän kunnioittaa tunteitaan, ainakin tuoreimpia niistä, on hän toiminut sen mukaisesti.

(Diktonius: Janne Kuutio Puupiirros sanoin, 1932, suom. tekijä)

Liirum laarum lappalainen, haista paska zappalainen

Barry Milesin ainakin sivumäärältään laajahko Zappa-historiikki näkyy suomennetun, Johnny Kniga on saattanut tekstin kovien kansien väliin. Alkukielinen pokkari kihosi vielä joulun alla Akateemisessa hintataivaita, kovat kannet ja tunnekieli nostavat summaa kolmeen kymppyräiseen. Kaltaiseni fanaatikon sietäisi silti, vaikka silkkaan statusarvoon vedoten, hankkia pyökkihyllyynsä komeankokoisen selkämyksen omaava opus, joka kunniapaikalta julistaisi virtuositeetin viestiä, eh?

Olen teemaan viitannut ennenkin ja lainkaan tuntematta Milesin tekstuaalisia kykyjä aiheesta jatkan:

aivan liian usein retrospektiivin ansaitsevien artistien historia räjähtää reisille osaamattoman kynäniekan käsittelyssä. Taannoinen Led Zeppelin -opus oli lähinnä vaivaannuttava, Motley Cruen Törkytehdas (josko orkesterin merkitys yhtään millekään onkin allekirjoittaneelle jäänyt epäselväksi) herätti sääliä ja vihaa paitsi musiikkihistorian pahimpia ja naurettavimpia juntteja, myös livakkeen kirjoittajaa kohtaan. Kotimaiset esimerkit eivät ole sen kummoisempia; Jone Nikulan heviliivatteesta ei näennäisraflaavasta ilmaisustaan huolimatta ole edes paskalukemistoksi (vaikka kattava infotasoltaan onkin), Pekka Pohjolan uraa kartoittava markanformaatille painettu mikälie on häpeällinen ja murheellinen esimerkki siitä, miten fanaatikkoa ei milloinkaan saisi päästää kirjoittamaan esikuvastaan subjektiiviseen näkökulmaan pakotettua hilavitukkaa. Pohjola olisi, hitto soikoon, ansainnut parempaa. Meriläisen Wigwam-aapista kehutaan kosolti ja ainakin aiheistoon liittyvänä nettitieteilijänä on mainittu M. ihan pätevä, sopivan rakosen tullen luen runnotusta ennakkoasenteestani huolimatta historiikkinsa.

Hoksnokka arvaa, mikä allekirjoittaneen näkökulmasta muodostaa ongelman ytimen; artistiretrospektiivit ovat kirjallisuutta yhtä kaikki. Ymmärtääkseni tietokirjallisuuskaan ei ole saanut minkäänmoista laatuvapautusta, ts. tietokirjallisuus on merkityksiä muodostavaa narratiivia aivan samassa määrin (josko hieman eri lainalaisuuksin) kuin kaunokirjallisuuskin. Pätevä tietokirjailija osaa kirjoittaa. Ja mainitsemani historiikit ovat tietokirjallisuuden varjon alle mahtuvaa, taatusti.

Jos jaksaisin haastaa riitaa, väittäisin, että kyse on ammattilaisten ja amatöörien väliseen kuiluun putoamisesta, ts. amatöörit kuvittelevat itsestään liikoja havaitessaan omaavansa laajahkon tietopohjan yksittäisen aiheen ympärillä. Väite olisi kuitenkin vahvasti liioiteltu, ehkä. Ehkä. Ammattilaisten käsissä syntynyt vain tuntuu kovin usein olevan kosolti tasalaatuisempaa, kuin kansanopistojen “Näin kirjoitan sukuni tarinan” -kurssien lopputyönä väännettyjen ja rikkinäisiin sifonkihuiveihin pukeutuvien raflaavien “kustannustoimittajien” jeesleiman läpi sujahtavien harjoitelmien eetos. Ammattilaisella tässä yhteydessä tarkoitan tietokirjoittamisen pelisäännöt (ja täten myös legitimiteetin) omaksunutta kirjoittajaa. Esimerkkilinkki. (Painotettakoon samalla, että vaikka esimerkki viittaa akateemisessa ympäristössä kirjoitettuun, saattaa ammattilaisuuden leiman hankkia myös muualta, väitän).

Nähtäväksi jää, uskallanko paskaan astumisen uhalla sijoittaa Milesin hengentuotteeseen. Kirjakaupassa selasin hätäisesti läpi vain suomennosvaiheessa kylkeensä liitetyn, kirjoittajana massasta edukseen erottuvan Esa Kuloniemen “Zappa Suomessa” -osion. Ja vaikka lähtökohtaisesti olisinkin sitä mieltä, ettei “näin Suomi liittyy aiheistoon” -tyyppiset ratkaisut ole aina kummoiset perusteet omaavia, liittyy Zappan Suomen-vierailuihin siksi omalaatuisia elementtejä, että tämä nimenomainen liite paikkansa perustelee. Tarvittaisiinhan noita kyllä toinen, mainitun komean selkämyksen omaavia julistuksia kirjahyllyn täytteeksi. Nyt kun hyllystäni esiin pomppaa ainoastaan Ian Carrin Miles Davis -tiiliskivi, jota sitä kyllä sietää suositella kenelle tahansa aiheesta edes alkeellisesti innostuneelle, Carrin teksti on laveaa ja rikasta kuin kunniakkain eurooppalainen hengenylistysproosa.

Suomalaisista musiikkikirjoista muistan etäisesti innostuneeni Lapinlahden Lintujen jo fyysisestä muodostaan lähtien villistä opuksesta, Juha Hurmeen Radipuhelimet-historiikki fragmentaarisine lähestymisineen on mainio myös.

Otsakoinnista jälleen: otsikko on yhden kirjaimen erotuksella lainaus Eino Leinolta, jolla tunnetusti oli myös vähemmän kansallisromanttinen puolensa. Väännöksen takana on kultin aseman omaava suomalainen musiikkikriitikko Waldemar Wallenius, joka ei edes Zappa-intoilijana pystynyt löytämään monen fanin (ja varsinkin Zappan tuotantoa laajemmalti tuntemattoman) suosimasta One Size Fits All -levystä mitään hyvää. Olen Walleniuksen kanssa samoilla linjoilla: vaikka San Ber’dino on asemansa ansaitseva klassikko ja Inca roads peruslaadukas instrumenttivetoinen Zappa-sävellys, ovat levyn useimmiten hehkutetut palat mielestäni sietämättömiä: Po-Jama People ei ole hauska ja Sofa on kokonaisuutena luvattoman lepsua ja yhdentekevää lätkytystä. Kuunnelkaa, lapset Over-Night Sensationia tai Roxy & Elsewhereä, puhumattakaan suuresta, suuresta Grand Wazoosta.

Olen puhunut, muut soittakoon. Taustalla soinut tauon takaa yllättävänkin tuoreelta ja nerokkaalta kuulostava Yesin Close To The Edge.