Miedon munat, velliä perkele!

TS-galluppi kertoi pitkästä aikaa jotain (linkki). Juha Mieto on feministi! Gallupin perusteella feminismin opit ovat piintyneet erityisen tiukkaan juuri keskustapuolueen mieskansanedustajien keskuuteen. Olen siis ollut alati väärässä syyttäessäni sukupuolisen epätasa-arvon aiheuttajiksi keski-ikäisiä valtaapitäviä miehiä. Toki olen syytökseni kohdistanut ennen kaikkea ay-puolueiden riveihin, joihin keskusta ei perinteisesti lukeudu.

Nyt tehty gallup on merkityksellinen osoittaessaan diletantismin ja ohipuhumisen ongelmat kieltämättä varsin kryptisille teeseille perustuvan aiheiston äärellä. Edelleen pitäisin kuitenkin kohtuullisena, että näinkin tunteita herättävän teeman kohdalla haastatellut olisivat ennakkoluulottomasti edes hetkeksi paneutuneet kysymyksen teoreettisiin lähtökohtiin. Mitä helvettiä perheellinen hyvätuloinen kulttuuriministeri tarkoittaa todetessaan olevansa radikaalifeministi? Onko kulttuuriministeri tietoinen 70-luvun radikaalifeministisestä liikehdinnästä, siitä, johon jokaisen toimittajakoulua käyvän nuhteeton esikuva, edustaja Tuulikki Ukkola viittaa polttamalla munasuojansa, ilmoittamalla, että “Feminismillä on hirveä kaiku. Feminismi tallaa kaikki miehet alleen, tämä on se merkitys.” Edustaja Ukkola antaa kyllä hyvin käydä edellisessä ilmi, ettei tiedä puhumastaan asiasta tuon taivaallista. Keski-ikäinen sosiaalidemokraattinainen Väätäinen ilmoittaa sen sijaan kunniakkaasti ykskantaan diletantisminsa, ettei tiedä, mitä kaikkea feminismi tarkoittaa. Harva tietää. Minä en väitä lukeutuvani näihin harvoihin feministisen tutkimuksen akateemiset perusopinnot läpikäyneenä.

Yksinkertaista on kuitata koko kysymys akateemisesta feminismistä toteamalla, ettei pikkuseikkoihin takertuvalla tutkimuksella ole mitään annettavaa käytännön tasa-arvolle. Melko rohkeaa puhetta, väitän, siinä missä kaikki sorron mekanismit ovat pohjimmiltaan kieleen perustuvia. Kielessä rakennettuja binaaripareja, eroja. Toisaalta voi tuntua kohtuuttomalta syyttää kansanedustajia hyvinkin omituisia muotoja mediassa saavan feminismin sateenvarjokäsitteen vinoutuneesta tulkinnasta. Vai onko? Mitä kertoo kansanedustajan yleisestä vireystasosta, jos vastaa kysymykseen “oletko feministi?” argumentoimalla, että “Olen kokolihaa syövä hetero MIES” (Pekka Vilkuna, kesk.).

Juha Miedon feminismi on onneksi terveellä pohjalla. Mieto on feministi, koska naisiin verrattuna miehet ovat vellihousuja. Olen salaa pahoillani, etten saa kuulla toisen mieshiihtäjälegenda Marjo Matikainen-Kallströmin (kok.) kantaa omaan feminismiinsä, Matikainen-Kallström kun pyyhki tällä kertaa perseensä havujen sijaan koko kysymyksellä. Kokoomukselle kysymys on muutenkin varmasti huikaisevan hankala (lukuunottamatta Kimmo Sasia ja Tuulikki Ukkolaa); tasa-arvotupoa ajavalle leimautuminen tissiliivienpolttelijaksi (josta ilmiöstä ei siitäkään ole kuin 35 vuotta aikaa ja eihän tuossa ajassa mikään liike sisällöllisesti muutu!) ja vasemmistoradikaaliksi (termi Pertti “V” Virtasen, PS., joka ilmeisesti viittaa heitollaan marxilaiseksi feminismiksi kutsuttuun poleemiseen ja myös 30 vuotta vahaan suuntaukseen) on ohdakkeilla koristeltu sudenkuoppa. Olen feministi, mutta. Ei, ei ole helppoa tasa-arvolla. Eikä edustajalla, jonka pitäisi päättää kannattaako tasa-arvoa vai väkivaltaa. Mainittakoon statistisena kuriositeettina tasa-arvoa kannattavan suunnilleen kolmanneksen, väkivaltaa kolmanneksen ja hiljentymistä kolmanneksen edustajista.

Yksi tämän hetken raivostuttavimmista

Minä luulin jo viimeisen mahdollisuuteni menneen, kun Rolling Stones olikosenyt kaksi vai kolme vuotta sitten sujahti stadionilla ohi korvien. Vaan ei, taas jyrähtää dinosaurus, jaksavat vanhukset pumpata tai yksi kaikkien aikojen suurimmista näyttää puhisevan isojen nimien kesässä elokuun ensimmäisenä päivänä. Rahattomana ihmettelen taas, mitä minä stadionilla tekisinkään; stones on nykyiseltään tuore kuin eilen jääkaappini perältä löytynyt kuukauden vanha salaattiruukku.

Hinku konserttiin viittaa luonnollisesti kyltymättömään spektaakkelinhimoon, näin järjettömissä mittakaavoissa tuskin kukaan konserttiin osallistuva menee paikalle yksinomaan sinänsä erinomaisen musiikin perässä. Mutta tällä kertaa lavastukseen kuuluu muun muassa “ennätyksellisen pitkä catwalk”. Voodoo Lounge -kiertueella fallos oli rehentelemättömästi pystyasennossa, josko jo iän mukanaan tuoma lerpahdus vaivanaan. Linkki.

Itse näin orkesterin vuoden 1998 Bridges to Babylon -kiertueella, kahdeksasluokkalaisena kummastelin satumaisen omaisuuden taakse verhoutuvaa rosvojoukkiota, niin lähellä, mutta silti niin kaukana. Poistuin stadionilta sekä kultainen että vaalea konfetti taskussani, jakelivat tuulikoneen avustuksella sulojaan Brown Sugarin soidessa. Spektaakkeleissa on oma hohtonsa, jos edes hetkeksi kykenee (tai antaa itselleen luvan) unohtamaan kyseessä olevan häikäilemättömän epäeettisen riistofirman, jonka sätkynukeiksi nostetut julkisivukkaat Mick ja Keef etunenässään käyvät eläkepäivillään vilauttamassa botoksinrypistämää charmiaan. Jokaisen stadionin porteista sisään astuvan pitää vähintään kerran illan aikana murjaista, kuinka tämä kaikkihan on vain suurta rahan valtaa, enkä minä oikeasti tällaista kannata. Näin toimii rockspektaakkeli.

Stones toimikoon keppihevosena tämän merkinnän todelliselle intentiolle, jo otsakkeessa mainitulle aforismille kerrassaan;

kritisoidessani rockjournalismin ja yleisemmin muka-alakulttuurin representaatioon liittyvää retoriikkaa, olen jättänyt potentiaalisen lukijan vaille esimerkkejä. Eli mitä allekirjoittanut tarkoittaa, kun syyttää rokkijournalistia ympäripyöreydestä, tyhjänpäiväisyydestä ja mielikuvituksettomuudesta?

Havaitsin nyt tarkoittamani ilmiön vilkuillessani tylsänä hetkenä kaapelikanavan teksti-tv:n viikoittain vaihtuvia “levyarvioita”, rockretoriikan konventioita hyödyntäviä pintaraapaisuja tieskenen tiesmihin. Tästä häkeltyneenä kulutin kokonaisen vuorokauden selaten suomalaisen rockjournalismin levyarviokokoomia kirjastossa SUEineen, Soundeineen ja Rumbineen. Muistan laskeneeni niiden “kritiikkien” lukumäärän, joissa käytettiin ah niin kovin ammattimaiselta kuulostavaa (?) ilmaisua yksi tämän hetken (kuumimmista, kiinnostavimmista, parhaista, jännittävimmistä, monipuolisimmista…). Jokaisesta tarkkailun alle päässeestä julkaisusta tarkkasin vain yhtä numeroa, laskuissani pääsin pitkälle viidennelle kymmenennelle.

Mitä helvettiä tuo koko ilmaisu tarkoittaa? Kohtuullista lie olettaa, että arviota kirjoitettaessa suhteutetaan kritisoitu kritisoidulle itselleen läheiseen kontekstiin, joka yhä pidemmälle segmentoituneen ja fragmentoituneen musiikkikentän tapauksessa tarkoittaa usein hyvin, hyvin rajatusta valikoimasta muodostuvaa tyylillisesti tms. yhtenäistä levyjoukkiota. Tällöin ilmaisu yksi tämän hetken ei kerro lopulta yhtään mitään, kolisee tyhjyyttään ja kirjoittajan kyvyttömyyttä ilmaista mielipidettään. Puhumattakaan ideologisista viittauksista. Yksi tämän hetken kantaaottavimmista? Mutta samalla yksi tämän hetken antaa luvan olettaa, että kirjoittaja muka tietäisi arvioimastaan genrestä edes tuon taivaallista. Ollaan tilassa, jossa kritiikin arvottava tehtävä menettää merkityksensä: kaikki on yhtä tämän hetken mitä tahansa.

Vittu mikä hybris. Etten paremmin sano.

Ja ne harvat, jotka oikeasti uskaltavat mielipiteensä kertoa, kirjoittavat alatyylisin kielikuvin kaiken perustellun argumentaation sivuuttaen. En tohdi edes esimerkin nojalla osoittaa sormella, mutta muistan yhdenkin raskaampaan musiikkiin ainakin muinoin erikoistuneen keikkakriitikon, jonka huikaisevan mielikuvitukselliset genitaali- ja suolialueen kielikuvat varmasti saavat alakoululaisen suupielet nousuun.

Minusta aika murheellinen tilanne. Yksi tämän hetken murheellisimmista.