Varas, parempi, Nightwish Oy; epäile, Tuomas!

Jo tovin on tarkoituksenani ollut kirjoittaa sananen “suomalaisen menestystarinan” surullisimmasta esimerkistä, pikkupojista, joille annettiin ihan liiaksi voita ihan liian nuorina. Nyt kun pikkupojilla on rahaa ja sapettavia rakkaushuolia argentiinalaisten gigolojen järjestäminä, oli äidin vihellettävä peli poikki.

Osakeyhtiö Nightwish on suomalaisessa mediassa siitä erityisessä asemassa, että sen perhesuhteiden muutokset pääsevät etusivuille suurimmissa päivälehdissä. Tulosvastuullisten työntekijöiden yksipuolinen, eroottisesti motivoitu kilpakosinta yhtiön lippulaivaksi kohotettua oopperatuotetta kohtaan sai päätöksensä suuren julkikohun saattelemana jo kotva takaperin, haavoja aukesi puolin jos toisin ja osakeyhtiön nuorekas liehutukka GM teiniviiksineen katkeroitti julkista lihasoppaa kommunikaatio-ongelmien kaurakryyneillä. Ihan eri lentokoneissa lennettiin!

No, muovikuori sai kenkää ja alkoi voikukantussukoiden välityksellä ilmansaasteena jokaiseen niemennokkaan levinnyt suhina keisarinnan uusista muovitisseistä, so. kenestä suomipoikatyttö hakemaan sen leivän päälle sitä voita. Edellisen kirjallisuusviittauksen ymmärtävä muistaa, että voi leivän päällä oli vain suomalaisen sotilaan huono vitsi keventämään juoksuhaudan kuolemankäryä. Osakeyhtiö Nightwish ei sen sijaan huumoria ymmärrä, osakeyhtiö Nightwishin olemisen mahdollistaa tulos, tulos, tulos.

“Mutta äiti on se ainoa, joka ei hylkää / ja nainen jota en pyydä poistumaan”

(Tommi Liimatta – Simo Santapukki: Tilatkaa tytöt taksi, 2002)

Onneksi, kuten mainittua, kolossaalisiin mittasuhteisiin paisuneiden veljeskatraan rakkaushuolien ratkaisija löytyi läheltä, lohdun povea tarjosi äiti. Oi sitä kollektiivista kansallista onnea, joka meidän suomalaisten osaksi suotiin norjalaisen (?) tarjan nimissä! Valtakunnassa kaikki hyvin! Ainoastaan psykoanalyytikot ovat huolissaan: kun äiti on yksyhteen veljesten entisen rakkauden kanssa, nousee väistämättäkin mieleen sovellettu oidipaalikompleksinen ajatuskyhäelmä. Seuraavan taloudellisen kriisin uhatessa osakeyhtiötä paljastettaneen daytimedraaman lakien mukaisesti veljesten entisen rakkaudenkohteen olevan sisaruskatraan kapaloikäisenä hävinnyt edustaja, eikä edes suomalainen etusivu pääse kurkistamaan, mitä veljesten ja sisaruksen erillisten lentokoneiden yhteisissä makuuhuoneissa on kuluneina vuosina tapahtunut. Veljesten ja pelastavan äidin yhteisistä makuuhuoneista puhumattakaan.

Potentiaalisesta lukijasta voi hyvinkin tuntua kohtuuttomalta alkuperäinen väitteeni veljeskatraasta, joka sai liian paljon liian varhain. Kommunikaation merkitystä korostava, Trainer’s Housen koulutusohjelman läpikäynyt GM korostaa tämän aamun Turun Sanomissa:

Ihmisillä on joku käsittämätön illuusio siitä, että kaikki asiat selviäisivät puhumalla. Ei se niin ole.

Hyvä, hyvä, hyvä Tuomas! Hyvä poika! Anna tassu!

Niille, jotka eivät tunne tapausta mainittakoon, että tämä GM on se yläasteikäinen kapinateini, jolta ei koskaan kysytä mitään, mutta joka vastaa siitä huolimatta. Tai niin. Nyt kysyttiin. Turun Sanomat koki asiakseen ilmoittaa kissankokoisilla otsakekirjaimilla, että Nightwish Oy on opetellut kommunikoimaan. Mutta koska ihmisten välinen puhe on näemmä tässä osakeyhtiössä pannassa, täytyy olettaa, että niin äiti kuin nuoremmat veljetkin saavat osansa isoveli-Tuomaan (mihin Juhani muuten jäi?) kovakyr… siis kovanyrkkisestä kommunikaatiosta reilun suomalaisessa hengessä.

Jos tämäkin holopaisenrääpäle olisi saatu pidettyä kiteeläisissä kahleissaan, olisi suomella yksi aivoton metsäkoneenkuljettaja enemmän yhden aivottoman pahvikuoren asemasta. Toisaalta työmiehelle täytyy taata työmiehen eskapistinen perjantairiipaisu, ja siihen epäilemättä Tuomaan avut riittävät. Keneltä se seuraava E-molli viedään? Mark Knopflerilta?

€uro viistoon, akat(emia) tanakkeliin!

Ajankohtaiseen kakkoseen haastateltu kansatieteilijä, euroviisututkija Anna Muurinen naurahtaa kameralle pilke silmäkulmassa: “Joo no hehheh pitäshän tommosen Kalevalateeman upota viisuyleisöön kon onhan Kalevala tärkeintä suomalaista kulttuuripääomaa heti suomalaisen euroviisukulttuurin jälkeen.”

Jep jep. Minä olisin Annana pitänyt sanomiseni hieman suorasukaisempana, sillä ihan jokainen ohjelman seuraaja tuskin ymmärtää edellämainitunkaltaista akateemista huumoria. Jota herra soikoon toivon Annan lausahduksen olevan, puhtaimmillaan ja hauskimmillaan. Pilke silmäkulmassa.

En tunne kansatieteilijä Muurisen tutkimuksia Ajankohtaisen kakkosen tittelöintiä kummemmin, joten en puutu ennakkoluuloihini (kansatieteilijä euroviisujen kimpussa kuulostaa joltain, jota en edes sen koommin halua tuntea. Euroviisutko edustavat akateemisen tutkimuksen arvoista kansanperinnettä? Mutta kuten sanottua, en puutu asiaan). Tiedän Turun yliopistossa tarkastetun hiljan väitöskirjan, jonka aiheena oli jotain sukupuolen representaatiosta ja valtasuhteista euroviisuissa.

Kivaa.

Mutta eikö näitä simulakroja nyt jo perkele ole tutkittu tarpeeksi? Olettaen, että edes se ensimmäinen akateeminen tutkimus Cheatersista oli millään muotoa perusteltu saati oikeutettu. Mediatutkimus on varmasti kiva oppiaine ja yhteiskunnallisten vaikuttimien tutkimuksessa paikallaan, uskon. Toimittajan perspektiiviäkään tuskin haittaa tutkittu tietoisuus käyttämiensä välineiden toiminnasta. Mutta mitä uutta, mitä mielekästä, mitä yhtään mitään mistään paljastaa tutkimus, jonka pontena on lähilukea amerikkalaisen pukudraaman sisäisiä mekanismeja? Sisäisillä mekanismeilla tarkoitan simulakrumin sisäistä toimintaa. Termiä tuntemattomille kärjistettäköön: Jean Baudrillardin lanseeraama käsite tarkoittaa kosketuksensa ympäröivään todellisuuteen menettänyttä merkkiä: Niken kenkiä ostetaan, koska kenkä on Nike, ei, koska kengän juoksuominaisuudet olisivat erinomaiset; euroviisuorganisaatio (ja euroviisututkija?) propagoi edustavansa eurooppalaista kansankulttuuria kaikkine moninaisuuksineen, vaikka tosiasiassa vuosittain nähtävät “kansalliset esitykset” hyväksikäyttävät, raiskaavat kunkin kulttuurin yksittäisiä kärjistetyimpiä puolia, tämänvuotisessa välishowssa Väinämöinen on teini-ikäinen kilpakosijahevari helvetistä.

Amerikkalaista pukudraamaa?

Ja ei, kansankulttuurien limaa tihkuvat, paskanhajuiset ja spermaroiskeiset, tuotantotalouden ammattilaisen hassu hattu päähän kirjoittamat representaatiot eivät ansaitse edes mainintaa akateemisessa tutkimuksessa. Kaikkein räikein haalistuu joskus hiljenemällä, ei taatusti käsitteelistämällä.

Jos ollaan tultu tilanteeseen, jossa euroviisujen kaltainen fasistinen, rasistinen, sovinistinen ja kuvottava oksennuskupla lasketaan kuuluvaksi kansankulttuuriin, voitaneen puhe eurooppalaisesta sivistyksestä (jonka peruskivenä yliopistojärjestelmä toimii) lopettaa tähän.

Kirjoitan tätä vuoden 2011 Euroopan kulttuuripääkaupungista. Lehtiä, varsinkin tulevan kulttuuripääkaupungin paikallisia, seuraavat ovat tietoisia turkulaisen, vuonna 2011 virallisen ja julkituotavan kulttuurin tilasta, loppu.

Jälkiriipustus: miettikää, potentiaaliset lukijani, suomalaisen euroviisuedustuksen tilaa, miettikää! Kun amerikanjuutalainen, kielilihaksellaan julkisuuteen ja omien puheidensa mukaan yli 3000 naisen pöksyihin päässyt Suomen viimevuotinen euroviisuedustaja Gene Simmons luovutti valtikkansa etiäpäin, hän tuskin kuvitteli enää amerikkalaisemmaksi homman muuttuvan. Vaan ei: pohjoisamerikkalaisen daytime-pukudraaman kansankulttuuriin tuoneisiin euroviisuihin lähetetään tänä vuonna edustaja, joka on tehnyt kannuksensa laulamalla protoolsin läpi kehnolla englannilla amerikkalaista voimaballadia, laulu tuotiin julki amerikkalaiseen formaattiin perustuvassa mainosshowssa pari vuotta sitten.

Kansankulttuuria, eiks je?

Mahtaa televisiolla varustettujen hampurilaisravintoloiden rasvaisilla tiskeillä olla lauantai-iltana jonoa…

Se on Venom!!!

Potentiaalinen lukija lie varmasti havainnut tovin hiljaiselon Postkompaniet -otsakkeen alla ja antanee potentiaaliselle kirjasimelle anteen. Jatkettakoon tämän nimeomaisen kirjasen ärjyntää pikkuruisella sormiverryttelyllä, huomioilla kahdesta viime aikoina syvästi vaikuttaneesta elokuvakokemuksesta.

Luchino Viscontin sovitus Thomas Mannin taiteilijanovellista Kuolema Venetsiassa oli minulle vieraalta ohjaajalta aivan poikkeuksellisen kaunis teos. Opinto-ohjelmasta huolimatta alkuperäisteksti on allekirjoittaneelta jäänyt kuunaan lukematta, mutta siksi tietoinen sisällöstään olen, jotta käsittelemänsä kauneus oli tallennettu 70-luvun filmiversioon järisyttävällä volyymilla. Uudistusvimmainen saattaisi kutsua Viscontin kiireetöntä yksityiskohtaisuutta impressionismiksi, minä kutsun vain vaikuttavaksi. Manninsa lukeneet tietävät, ettei novellin tarinalinja länsimaiselle modernille lukijalle tarjoa niitä kaikkein suvaittavimpia aihioita, mutta Viscontin versiossa pedofiilijuonteet oli upotettu epäonnisen kauneudenetsijän esteettiseen hykertelyyn. Sairasta, ehkä, mutta taatusti mielenkiintoista ja osoitus “lavean eurooppalaisen proosan” taipumisesta elokuvaksikin oikean mussolinin leukapielissä. Oman, hyvinkin erityislaatuisen tunnelmansa elokuvaan loi sen katsomisaika, seuralaisen kanssa kello yhdeltä yöllä aloitettu parituntinen oli hankala ja keskittymiskykyä vaativa, toki, mutta hämähäkkimiestensä trikooleikkiin tyytyvät voivat minun puolestani vaikka muuttaa kinohaupitseisiinsa.

Viscontiakin syvemmälle pureutui suuremmassa seurassa katsottu Werner Herzogin Maasta se kääpiökin ponnistaa (YLE:n ammattilaisen nimisuomennoksen perusteella). YLE Teeman ansiokkaasti esittämät Herzogit ovat allekirjoittaneelta milloin milläkin verukkeella liukuneet ohi suun, mutta kääpiödystopiansa puitteissa päätin hankkia retrospektiiviset boksinsa heti ensimmäisen kesätukiaisen myötä. Herzogin kääpiöteoksen rakennetta tai olemusta lienee turha näkemättömälle selittää, siksi erityislaatuinen se on. Teos liikkuu kohtaus kohtaukselta mielipuolisimmiksi muuttuvien analogioiden varassa, metaforat kasvavat välillä niin pökerryttävän suuriksi (ja myös puistattaviksi kuolleine sikoineen ja varsinkin allekirjoittaneelle elokuvan syvimmän sanottavan paljastaneine hyönteiskeräilyineen), ettei ihan jokainen spekulatiivisesta fiktiosta innostunut tiedetoimittaja rakenna mukakrittisen scifinsä puitteissa mitään lähellekään niin mainiota kuin mihin Herzog mielivaltaisella teoksellaan ylettää. Anekdootti kertoi sekä vasemmiston että oikeiston tuominneen Herzogin elokuvan 70-luvun alussa enkä suoralta kädeltä osaa ihmetellä. Provokatiivinen kyllä, mutta perusteltu ja totta.

Nämä kaksi pikaista esimerkkiä käyköön johdatteena sille heräämiselle, jossa allekirjoittanut jälleen kerran ymmärtää fiksun kansan maksavan tuntipalkkojaan nähdäkseen amerikkalaisen sarjakuvatrikoon patsastelevan itsetietoisen limaisessa autereessaan, johdattavan lapsiaan popkornimaustehyllylle, jossa voinmaun saa suolamuodossa ja pepsiä kolmen litran päniköissä, sillä eihän pirpanalle nyt saa laatukulttuurin sykkeessä tulla hiilihappojano saatana, sanottiihan siinä pätkässä kerran “itsetunto” eli sen täytyy olla tosi hyvä. Tai ainakin trendien vappupallonpunaisten demarikarkkien soittelossa “ihan O.K.”

Sormet vireessä ja toinenkin jalka haudasta ulkona, potentiaalinen lukija saa minun puolestani odottaa aktiivisempaa päivitystahtia tännekin manan maille. Pay me my money down, sano.

Vapaan rakkinetalouden ylistys!

Osuin lauantaiaamupäivänä kehoituksesta ja kiellosta huolimatta itseään laadulla mainostavan halpakauppaketjun Hullut päivät -tapahtumaan. En ollut tilanteessa kuitenkaan tapahtuman suhteen neitsyt, muistan käyneeni päivillä ennenkin. Entiset kokemukseni muistan pitkälti ylemmyydentunnon, silmittömän vitutuksen ja säälin leimaamina, muistan esimerkiksi seisseeni useampia hetkiä tahallisesti käytäväntukkeena kaksosvaunujensa kanssa liikkeelle lähteneen (uusio?) perheen tiellä, lapset huusivat ilmeistä päätellen kuin paloautot, mutta minä digitaalisoittimineni en ollut huomaavinani tilannetta vaan ihastelin ihanan hullun halpaa kahvikuppia. Lauantaina oli viha ja sääli poissa, tilalla oli komiikka; legioonalaisilta näyttävät, hikeä tippuvat isä-leimalla varustetut onnettomat, naama hullun punaisena pirpanoitaan rauhoittavat äiti-tapaukset ja tärkeiltä ja kiireisiltä näyttävät puku-hahmot, joille kesken kiireensä vain sattui mieleen oikaista tapahtuman lävitse, suunnattoman koomista ja sinällään ihan miellyttävä vesperhetki.

Kenties käsittämättömintä on silti se ilmiselvä ylpeys, jolla tapahtumaan omalla rahalla osallistuvat kantavat tapahtuman tunnusta, keltaista muovikassia, jollaisen tavallisena arkipäivänä on tottunut näkemään vain päihdeongelmaisen perseenalustana. Yhteenkuuluvuus kassinkantajien joukossa on varmasti kiistaton, mutta silti ensimmäinen ääneen lausumani ajatus poistuttuani tapahtumasta (ja vastauksena toteamukseen “sinä siis kävit siellä”) oli tunto siitä, että tuskin heteroglossialla edes postmodernin pieleen tulkittuna ihan tätä tarkoitettiin. Vai?

Ja ei, tällaisiin harrastuksiin kykenevän kansan osa minä en helvetti halua olla. Jos sotilaspassini ei olisi muutossa hävinnyt, sen aamusavukkeena polttaisin. Kusisin tuhkaansa.

Tapahtumaan johtavien ovien ulkopuolella tehtiin samalla ehtaa kulttuuritekoa, paljastettiin aiemmin kustannussyistä kävelykadulta poistettua Onnen hevosta uudemman kerran. Hevonen sai lyhyeksi jääneen ensimmäisen olonsa aikana osakseen paitsi varauksetonta ihailua, myös ilkivaltaa, jonka turvaksi turkulainen vakuutusyhtiö on nyt hypännyt. Mahtavuutta oli myös hevosen paljastukseen liittyvä ostajan puheenvuoro, joka kiitteli tippa linssissä kulttuuriteon mahdollistanutta vapaata markkinataloutta ja “hyvän hengen” ylläpitäjää, Turun apulaiskaupunginjohtaja H:ta. Sen hengen tuoksun haistaakseen ei tarvinne olla erityisen vilkkailla hoksottimilla varustettu.

Erityisen fiksujen ja laajan katsantokannan taidekenttään omaavien kulunein “argumentti” valtion tukemaa taidetta vastaan on kysynnän ja tarjonnan (kysymyksen kannalta olennaiseen) lakiin liittyvä; kyllä kansa tietää mitä haluaa ostaa, ja taiteilija, joka ei tällaista tee, ei taiteilijuuttaan ansaitse. Liukuhihnalle siitä! Vittu tehtaaseen töihin!

Tästä vinkkelistä jotenkin hassunhauskaa, että kulttuuripääkaupunki paljasti uusimman yrityshevoskauppansa juuri Hullujen päivien aamuruuhkassa.

Jääkiekko ja ihminen

Jääkiekkoilu on inhimillisen toiminnan muodoista kenties kaikkein idioottimaisin ja kuten kenelle tahansa omaan ajatteluun kykenevälle lie käynyt selväksi, myös moraalittomin mahdollinen hengenriiston ja kidutuksen jälkeen. Jälkimmäisestä jääkiekkoilu eroaa vain nimellisesti.

Siinä, missä kaikki kilpaurheilu kuuluu moraalittoman ja vastuuttoman toiminnan piiriin, edustaa jääkiekko formula-ajelun lisäksi äärimmäistä muotoa; olen siksi tutustunut esimerkiksi jalkapalloilun perusteisiin, että ymmärrän miksi peliä sietää kutsua hienoksi. Curling on jo esteettisesti erityinen ja strategisten ominaisuuksiensa ansiosta edes etäisesti järkevää toimintaa. Jääkiekko ei ole mitään. Jääkiekko on yhtä kuin munasuojiin maalintekotilanteessa lauenneet jo valmiiksi kuolleet siittiöt, jääkiekko on kyrpä aivoissa pillerihumalassa horjuvien yksisoluisten eläinten harrastemuoto. Jääkiekon ainoa 2000-luvun funktio on toimia tuoliinköytettynä prostituoituna niille, joille salatutelämät on liian kesyä ja tanssissa tähtösten kanssa vilautellaan liian vähän suomipojan ikiomaa valtionlippua, johon hikisen ottelun jälkeen voi pyyhkiä 3×20-minuuttisen ostetun orgasmin kokeneen falloksen jatkeen, joka myös keskushyökkääjän nimellä tunnetaan. Jääkiekko on harraste niille, joiden äly riittää erottamaan eritteistä nestemäisen kiinteästä, sillä jääkiekkohallissa haisee vain toinen edellämainituista.

Jääkiekko on historiatonta lahjattomien ihmisten toimintaa, joka ei taatusti ansaitsisi edes tätä nettipäiväkirjamerkintää ilman niitä käsittämättömiä muotoja, joiden avulla tätä housuunpaskovien junttien verenvuodatussakraalia ujutetaan mediakylkiluiden pikkuruisista rakosista jääkiekosta kiinnostumattomien tielle. En tosin myöskään lue iltapäivälehtiä, mutta otsakkeilta en ole voinut välttyä; suomalaisen jääkiekkoilun suurin sankari, lähinnä päihteiden käytöstään tunnettu helsinkiläisjuoppo oli jakanut epistolaansa ja lyönyt terveelliseen harrastukseen pakotettua jääkiekkoilijajunioria ymmärtääkseni nyrkillä. Koko kansan Jerellä lähti taas mopo käsistä, voi Jere-parkaa, Jereä ei ymmärretä ja Jerellä on vaikeaa.

Minulle on henkilökohtaisesti aivan helvetin sama, vaikka tappaisivat toisensa terotettuine pelivälineineen, saataisiin kokoomukselta ainakin yksi SM-liigallinen ääniä parempiin suihin. Mutta siinä missä suomalainen media aateloi isällisellä kädellä näitä suljettuille osastoille kuuluvia, kieltämättä murheellisia tapauksia, on käytävä vastahyökkäykseen. Muistan jääkiekkoilun taaksejäänyttä siksi, jotta osaan toivottaa kaikki jääkiekkoilijat tervetulleeksi Turkuun, Samppalinnan maauimalan matalaan päähän te olette ennenkin osanneet hypätä pää edellä ja rullatuolijääkiekkoilu on varmasti jo taktisesti kiinnostavampi laji.