Se on Venom!!!

Potentiaalinen lukija lie varmasti havainnut tovin hiljaiselon Postkompaniet -otsakkeen alla ja antanee potentiaaliselle kirjasimelle anteen. Jatkettakoon tämän nimeomaisen kirjasen ärjyntää pikkuruisella sormiverryttelyllä, huomioilla kahdesta viime aikoina syvästi vaikuttaneesta elokuvakokemuksesta.

Luchino Viscontin sovitus Thomas Mannin taiteilijanovellista Kuolema Venetsiassa oli minulle vieraalta ohjaajalta aivan poikkeuksellisen kaunis teos. Opinto-ohjelmasta huolimatta alkuperäisteksti on allekirjoittaneelta jäänyt kuunaan lukematta, mutta siksi tietoinen sisällöstään olen, jotta käsittelemänsä kauneus oli tallennettu 70-luvun filmiversioon järisyttävällä volyymilla. Uudistusvimmainen saattaisi kutsua Viscontin kiireetöntä yksityiskohtaisuutta impressionismiksi, minä kutsun vain vaikuttavaksi. Manninsa lukeneet tietävät, ettei novellin tarinalinja länsimaiselle modernille lukijalle tarjoa niitä kaikkein suvaittavimpia aihioita, mutta Viscontin versiossa pedofiilijuonteet oli upotettu epäonnisen kauneudenetsijän esteettiseen hykertelyyn. Sairasta, ehkä, mutta taatusti mielenkiintoista ja osoitus “lavean eurooppalaisen proosan” taipumisesta elokuvaksikin oikean mussolinin leukapielissä. Oman, hyvinkin erityislaatuisen tunnelmansa elokuvaan loi sen katsomisaika, seuralaisen kanssa kello yhdeltä yöllä aloitettu parituntinen oli hankala ja keskittymiskykyä vaativa, toki, mutta hämähäkkimiestensä trikooleikkiin tyytyvät voivat minun puolestani vaikka muuttaa kinohaupitseisiinsa.

Viscontiakin syvemmälle pureutui suuremmassa seurassa katsottu Werner Herzogin Maasta se kääpiökin ponnistaa (YLE:n ammattilaisen nimisuomennoksen perusteella). YLE Teeman ansiokkaasti esittämät Herzogit ovat allekirjoittaneelta milloin milläkin verukkeella liukuneet ohi suun, mutta kääpiödystopiansa puitteissa päätin hankkia retrospektiiviset boksinsa heti ensimmäisen kesätukiaisen myötä. Herzogin kääpiöteoksen rakennetta tai olemusta lienee turha näkemättömälle selittää, siksi erityislaatuinen se on. Teos liikkuu kohtaus kohtaukselta mielipuolisimmiksi muuttuvien analogioiden varassa, metaforat kasvavat välillä niin pökerryttävän suuriksi (ja myös puistattaviksi kuolleine sikoineen ja varsinkin allekirjoittaneelle elokuvan syvimmän sanottavan paljastaneine hyönteiskeräilyineen), ettei ihan jokainen spekulatiivisesta fiktiosta innostunut tiedetoimittaja rakenna mukakrittisen scifinsä puitteissa mitään lähellekään niin mainiota kuin mihin Herzog mielivaltaisella teoksellaan ylettää. Anekdootti kertoi sekä vasemmiston että oikeiston tuominneen Herzogin elokuvan 70-luvun alussa enkä suoralta kädeltä osaa ihmetellä. Provokatiivinen kyllä, mutta perusteltu ja totta.

Nämä kaksi pikaista esimerkkiä käyköön johdatteena sille heräämiselle, jossa allekirjoittanut jälleen kerran ymmärtää fiksun kansan maksavan tuntipalkkojaan nähdäkseen amerikkalaisen sarjakuvatrikoon patsastelevan itsetietoisen limaisessa autereessaan, johdattavan lapsiaan popkornimaustehyllylle, jossa voinmaun saa suolamuodossa ja pepsiä kolmen litran päniköissä, sillä eihän pirpanalle nyt saa laatukulttuurin sykkeessä tulla hiilihappojano saatana, sanottiihan siinä pätkässä kerran “itsetunto” eli sen täytyy olla tosi hyvä. Tai ainakin trendien vappupallonpunaisten demarikarkkien soittelossa “ihan O.K.”

Sormet vireessä ja toinenkin jalka haudasta ulkona, potentiaalinen lukija saa minun puolestani odottaa aktiivisempaa päivitystahtia tännekin manan maille. Pay me my money down, sano.

Theme park park park

Katsoin lauantaiyönä lävihe kaksi aiemmin ohi livahtanutta kosolti useilta huulilta kehuja nauttinutta elokuvaa, Polanskin Pianistin ja Lynchin Blue Velvetin. Jälkimmäinen oli (luonnollisesti, tekisi mieleni sanoa) kaiken ylistyksensä arvoinen, Lynchin toistuvat avainteemat ja -motiivit etukäteen summaava tiedostamattoman juhlalaulu, mutta Polanskin palkittua ylipitkää vaikerrusta en rehellisesti sanoen ihan viimoisilleen ymmärtänyt. Varsinkin P:n varhaisemman tuotannon ystävänä minua häiritsi se sietämätön mielikuvituksettomuus, jolla traaginen ihmiskohtalo tuli kuvattua. Taannoin niin kovasti liikennettä herättänyttä jääkiekkokirjoitustani kommentoinut Reima tapaa puhua elokuvan tarinallisuuden merkityksestä, ensisijaisena tulee hyvä tarina. Pianisti opetti sen seitsemännen kerran allekirjoittaneelle, ettei R:n näkemykseen kykene yhtymään. Olihan tuo suuri ja hieno ja vaikkamitä narratiivi, varmasti, ja ihan kohtalaisin näyttelijäsuorituksin kruunattuna. Itseäni ei Brodyn klenkkaaminen tosin vakuuttanut maaliinsa ja vaikka puolustaakin varmasti maailman- ja elokuvanhistoriassa paikkansa sanottavansa ja kuvattavansa puolesta, ei Pianistia nähdäkseni hyvällä tahdollakaan voi pitää kuin korkeintaan keskinkertaisena heikon jännitteen läpivetona, kalliin silmäkarkin kurimuksena. Että tämänkö ihankivan takana seisoo sama velho, kuin Inhon ja Rosemaryn painajaisen? Että kysyttäessä meluisan ravintolan kaljajonossa voisin vastata “pidin”, mutta yhtään lähempää sohimista millään minulle tärkeällä tikkusella ei korea pintansa kestäisi. (Tiedättehän, potentiaaliset lukijani, ne päivälehtien gallupit, joissa kysytään elokuvateatterista poistuvalta väeltä mielipidettä, johon väen odotetaan vastaavan – ja johon väki poikkeuksetta vastaakin – “siinä oli minusta hyvä juoni“?).

Ongelmallista (ja olennaista) Pianistin kaltaisten elokuvien (media-) hehkun ympärillä on, ettei niistä ole soveliasta olla pitämättä. Niin on vaikea aiheisto ja kuvasto.

Ilmiselvää nähdäkseni on, että kultaisella perspektiivillä varustettu argumentoija ymmärtää olevansa tekemisissä ainoastaan valtavaa polarisaatiota potentiaalisesti aiheuttavan aiheen, teeman kanssa; tarve asettaa teema teoksen muita, mahdollisesti yhtä ratkaisevia elementtejä korkeammalle on häikäisevän suuri. Minulle teema ei taidetta (tai sanotaan nyt teosta, ymmärtääkseni potentiaalisten lukijoiden joukossa kun vieläkin luimii heitä laajan katsannon omaavia, joille termi taide edustaa ykskantaan elitististä suljettua piiriä, joka kykenee paljastamaan jotain ainoastaan omasta suljetusta piiristään; kiehtovaa metafiktiota ja mahdottoman moninainen katse ihmisyyteen kulttuureineen, eiks je?) tee, ei, vaikka olisi koristeltu sitten kuinka kaunein kultanyörein tahansa. Kyllä maailmassa tarinoita riittää, jopa taiteen maailmassa. Mutta olisiko kyse sittenkin siitä, kuka niille tarinoille on kykeneväinen jotain merkittävää tekemään? Eikä menty irtileikatun korvan sisään Pianistissa, ei.

—–

Toista päivyriäni (linkki) seuraava, kielikuvalla kiillotettu lukija saattoi havaita käyntini digitaalisen taiteen näyttelyn avajaisissa Aurajokirannassa (linkki). Johtuiko sitten aina yhtä ahdistavasta avajaisinteriööristä vai mistä, mutta digihippuloista puuttui ainakin lauantaina kaikki se taika (“”), kokemus, joka taiteelle yhtä kaikki tarkemmin määriteltävien sisällöllisten arvojensa ohella on välttämätöntä. Sihijuomakin oli ihan liian makiaa.

Taitennaurettu

Koska muutoin ainakin allekirjoittaneen silmää miellyttävä päiväkirjapohja tuntuu värittävän linkatut merkkijonot kovin haalealla ja huomaamattomalla värillä, siirryttäköön Postkompaniet-blogissa käytäntöön, jossa linkinarvoiset rämeiköt tuodaan julki erikseen, leipätekstin jälkimainingeissa. Täten varmistetaan, että potentiaalista lukijaa huijataan ainakin perustellusti.

Jouduin häirityksi.

Toveri näytti perjantain alkuiltapuhteena koreissa kansissa bootleggaamansa version Alejandro Jodorowskyn “surrealistisesta pyhiinvaelluksesta” Holy Mountain. Sen kummemmin plotsummaryaan saati vahakristuksiaan ruotimatta olen edelleen häkellyksen puuskassa: mitä helvettiä? Jodorowskynsa nähneet ymmärtänevät mitä tarkoitan. Ainakaan Holy Mountain kun ei yksittäisten kuvien toisinaan ohisuhahtavia merkityksiä lukuunottamatta ole mitenkään leimallisen haastava, saati sitten “vaikea” taide-elokuva, mutta taatusti häiritsevä ja vähintäänkin uniin luikkiva paha henki. Sanoinkuvaamaton ällistys ja pöyristely ikäänkuin “kuuluu asiaan”. Teoksen lievän mystisen aiheiston ansiota tuskin on se tunne, jossa katsojaa uhataan vielä pitkään lopputekstien jälkeen paikallistamattomasta suunnasta.

“Most directors make films with their eyes. I make films with my cojones.”

Olen viimeaikoina huomannut kyynistyväni elokuvaan piilotetun huumorin edessä. Salaisuus ei ole, että olen yleisestikin ottaen huumorintajuton mulkku. Yläasteikäisenä tohdin vielä nauraa filmimetrilliselle piereskelyä. Timo Koivusalon persvaon sisään lämpiäville naurettavan lapsellisille mukanokkeluuksille. Nokkeluuksille yleensä. Slapstickille. Salaisuus ei myöskään ole, että syvimmän halveksuntani tätä nykyä ansaitsevat juoppoa kansantiskirättiä Suomen Russ Meyerien jukupätkissä näyttelevät saippuatähdet, joille sivistys on jotain syötävää. Onneksi en ymmärtääkseni ole halveksunnassani yksin. Suora, röyhtäilemällä avautuva huumori ei kuulu elokuvaan eikä taiteeseen yleensä. Tämä ei ole ainoa syy, miksi en lue kirjallisuudelta ennen kaikkea “huumoria ja erotiikkaa” (KirjaIN 1/2007) kaipaavan turkulaisdekkaristin tekeleitä.

Kun kontekstilla tarkoitetaan implisiittisen yleisön sietämätöntä typeryyttä, taiteillaan huoraamisen kapealla pukilla. Taiteillaan, nimeomaan.

Kaikki edelläkirjattu orastavana johdatuksena siihen, kuinka perjantainen elokuvatuokio oli myös sosiaalisesti mielenkiintoinen tapahtuma. Myönnän naurahtaneeni useampaan otteeseen, mutta naurun laatu oli minulle ennenkokematonta; pienessä piirissä pimeässä katsottu elokuva tuntui pakottavan nauramaan kollektiivisesti häiritsevyydelleen, niin syvälle sen lonkerot kävivät. Psykoanalyyttisesti värittyneen tieteenkritiikin piirissä on puhuttu dynaamisesta objektiivisuudesta vastakohtana “kovien tieteiden” kartesiolaisia polkuja huinivalle staattiselle objektiivisuudelle. Dynaamisuus on asiantuntijoidensa mukaan elinehto taiteen vastaanottamiselle, objektin (objektia?) lähestymiselle. Jodorowskyn spektaakkelin kanssa sai kuitenkin olla jo varuillaan ja häkeltynyt nauru toimi paikoin ikään kuin kilpenä häiriölle, missä viipyvät saippuaelementit? Tupakkatauolla seurueessa keskusteltiin Bilderberg-kokouksesta.

Jodorowsky ei suinkaan “pysäyttänyt miettimään”, “jalostanut katsojaansa” tai “älyllisesti kiehtonut”. “Ollut lajissaan kiinnostava”. Jodorowsky sai nimittäin ainakin tämän repaleisen katsojan neuroottiseen liikkeeseen, häirityksi, maailmanvinkkeli meni mutkalle. Siinä, missä taiteen tehtävä on pirstoa pseudotodellisuuden lasikuplia särölle, onnistuu Holy Mountain (kieltämättä vittumaisen finaalinsa) kanssa ehkä vähän turhankin kanssa.

Tulee turvaton olo.

Jodorowsky

Bilderberg