Eikä minusta liioin tuo toinenkaan, kenties sydämellisempi mutta kumman epäartikuloitu kieli, sävelten kieli – mikäli nyt musiikkia niin voi nimittää – ei minusta sekään näytä kuuluvan pedagogis-humanistiseen piiriin, joskin hyvin tiedän, että antiikin Kreikassa sillä oli oma palveleva osansa sekä kasvatuksessa että yleensäkin kaupunkivaltion julkisessa elämässä. Pikemminkin se kaikessa loogisessa ja moraalisessa ankaruudessaan tai ilmeeltään siihen tähtäävänä näyttää minusta kuuluvan henkiseen maailmaan, jonka luotettavuudesta järjen ja ihmisarvon asioissa en juuri menisi panemaan kättäni tuleen. Se, että tästä huolimatta olen sydämestäni siihen kiintynyt, kuuluu noihin ihmisluonnon ristiriitaisuuksiin, joista ei tiedä iloitako vai surra.
(Thomas Mann: Tohtori Faustus, suom. Sinikka Kallio)
Taannoin toisen ja kolmannen lukijan mieltä kihersi esittämäni vaatimus taiteilijan (myös muusikon, siis) moraalisesta vastuusta vaikuttavan välineen käyttäjänä. Hyvä että kihersi, jouduin arvioimaan osin uudelleen sanomaani. Josko provokatiivisesti esiinnyinkin (sic!), ymmärsin oikoneeni mutkia: paatosta en aja. Suoran poliittisella taiteella on (ollut?) perusteltu paikkansa, viimeksi kolmannnen maailman muhinoissa ja yrityksessä kammeta umpihullua pois (ohjus-) nappipaikalta. Esimerkiksi kuvataiteessa moderninjälkeinen on taas ollut suoran (poliittisen) sananvaltaa kimmokaivantojen eetoksessa, sukupuoliroolitaiteesta puhumattakaan. Mutta josko toiset esittämisen muodot näennäisesti tulisivatkin toimeen ilman esitaistelijoita, on allekirjoittaneen paikoin äärimmäisen hankala ymmärtää esittävää, joka kukka rinnassa verhoutuu eskapististen argumenttiensa taakse. Jos kyse on kommunikaatiosta, ei yksinkertaiseen vastaanottamiseen perustuva nähdäkseni ole kummoista kommunikaatiota. Mielihyvä on hankala motiivi, itseisarvo taas taiteen tapauksessa enemmän kuin poleeminen käsite. Jos kommunikaatio taas keskittyy yksinomaan esittäjien välille, jää yksi osapuoli huomiotta. Toki maalaamansa taulut voi ripustaa olohuoneensa kattoon, kuvapinnat vastakkain. Samoin kuin joukko musikantteja voi kaikin mokomin käydä keskinäistä ajatuksenvaihtoaan musiikin keinoin. Kuuluuko tällainen toiminta esiintymislavalle, siihen en ota kantaa. En viitsi. Mutta siinä, missä vapaasta tahdostaan esittäjän roolin valitseva vakuuttaa syyntakeettomuuttaan, ts. “näin tää homma nyt vaan menee eikä mun mittää tarvi selitellä konnemmää mittään sanokkaan”, siinä minä vaihdan leiriä. Toinen mahdollisuus on ilmoittaa, ettei “tee taidetta”, vaan jotain muuta. Mitä muuta, tekee mieleni kysyä. Minkälaiset muuttujat antavat esittävälle oikeutuksen hylätä moraalinsa? Nimekkeistä (taide, pop, poptaide) voi tapella veneentapin viimeiseen tikkuun asti. Tyhjä taulu taasen ei esittämiseen kykene (paitsi ripustettuna?), eikä tyhjä taulu aivan valtavan varmasti kykene mitään vastaanottamaan. Poisluetaan tästä ne sinällään hyödyllistä esittämistä harjoittavat, jotka esittävät joko eläinyleisölle tai peilivaihettaan läpikäymättömille vauvoille.
Taiteilijanmoraalin pariin allekirjoittaneen sysi aamusella aloitettu, johdannoksi edeltävään lainattu Mannin Tohtori Faustus, klassikkojärkälejne huippuunsa hiotulla lauseellaan ja valtaviksi äityvillä metaforillaan. Mannin loppumattoman saavin tutkijalle tarjoava suurteos on kiistatta suurimpia kuunaan kirjoitettuja romaaneja, eurooppalaista kirjallisuutta parhaimmillaan, ja lisäksi kuluvana vuonna kuusikymppisiään viettävä (ja ponnettuna rumakantisen suomennospainoksen kauppoihin sysännyt) fiktiivinen elämäkerta. Romaani ihmisestä ja taiteesta, ei sen enempää. Se potentiaalinen, joka sanomastani joskus ottaa itseensä, lohduttautukoon teoksen hulvattomalla jäsennöksellä:
Mikä inhimillisen alue, puhtainkaan ja arvokkaasti parhaaseen pyrkivä, saattaisi kokonaan sulkea itsensä alisten voimien vaikutukselta, tai lisättäköön vielä, olla tarvitsematta niiden hedelmöittävää kosketusta lainkaan? (…) kulttuuri oikeastaan on pimeän ja kauhean hurskasta ja järjestelevää, milteipä lepyttelevää mukaan ottamista jumalien kulttiin.
Julkisten kulttuuristen aktiensa suhteen välinpitämätön osallistuu harmillisen usein Pahan projektiin – sen kiepistä pois pääsy vaatii nykymaailmassa ponnisteluja; elääkseen siis edes vanhingoittamatta maailmaa, on jo nähtävä tiedostavaa vaivaa omista taiteellisista tekosistaan; pointti on kuitenkin siinä, että “näin tää homma vain menee” -tyypit ovat yleensä osa murhaamisen systeemejä… Hyvän projektiin osallistuminen vaatii jo paljon enemmän; tämä ei toki tarkoita saarnaavaa taidetta, vaan tietoista ponnistelua pois Paholaisen vaikutuspiiristä.
On outoa, että vastuullisuuden ja yksinkertaisen poliittisuuden välille vedetään niin usein yhtäläisyysmerkki. Yhtä typerää olisi väittää, että äänestäminen on ainoa relevantti poliittisen vaikuttamisen kanava.
Äänestäessään – tai laulaessaan Allendesta – joutuu ottamaan kantaa toisten muotoilemaan agendaan. Äiti antaa lapselle vaihtoehdon: syötkö punajuuren vai sellerin?
Lapsen vastuu astuu vasta, kun hän huutaa “TÄÄ!” ja sylkee pakkopullan äidin naamalle.