Katsoin eilisiltana tovin perästä mainostelevision “pääuutislähetyksen”, iltakymmenen koosteen. Uutislähetys oli selvästi aivan erityinen, studiossa oli myös asiantuntija, jota suorassa lähetyksessä haastateltiin. Tilanne oli kieltämättä koominen: haastateltava ei pysynyt lähetyksen rytmissä ja takelteli. Muistan naurahtaneeni kahdesti: ha-ha. Olin huvittunut.
Huvini loppui lyhyeen, jäin pohtimaan, että mitäköhän helvettiä minäkin tässä nauran. Kohtuullisempaa olisi ollut kumartaa yhteiskuntatieteiden tohtorille, joka ilmeisesti jännityksellään (vaikka mistä näitä tietää) aiheutti särön kauppakanavan täydelliseen iltafantasiaan. Siihen sirpaleisen jumalaiseen todellisuuteen, jonka jokainen kaukosäätimeen panostanut katsoja on kykenevä itselleen luomaan ja josta Jukka Sihvonen puhuu mainiossa teoksessaan Konelihan värinä: kaikki mahdollinen sisältö menettää merkityksensä siinä, missä vastaanottaja on kyvykäs luomaan loppumattoman kanavasurffailun autereessa oman illuusiotodellisuutensa. Eittämättä sattumalta uutisaikaan taajuudelle pöllähtänyt tehdastyöläinen älähtää sipsi suussa: “ahhahhaahhhaaa tollaisia ne akateemikot on vittu ahhahhaaa tehkää työtä laiskimukset ahhaahhahaa vaimo anna sipsi.”
Ei mennyt pitkään, kun löysin suorassa lähetyksessä tapahtuneen haastattelun tallennettuna. Linkki. Vielä nopeammin ymmärsin, mistä koko tilanteessa on kyse: salamavauhtia etenevään millimetripaperilla aikataulutettuun lähetykseen oli vahingossa kutsuttu vieraaksi ajatteleva yksilö. Sellainen, jonka näkemys asiasta kuin asiasta ei perustu aamuhesarin legitiimiin kuhilointiin, vaan joka punnitsee sanansa ennen niiden möläyttämistä.
Tohtorin ainoa virhe oli vastata kutsuun myöntävästi. Josko kukaan häntä ei tänään aamulla taukohuoneen kahvipannun ääressä enää muistanutkaan. Kenenkään ei tarvinnut.
Jos lukija kummastelee yllekirjatun mahdollisesti välittyvää proosallista patetian sävyä, todettakoon, että se on intentionaalista. Muistakaa avata sipsipussi ENNEN linkin avaamista, pätkä kestää vain kolme minuuttia.
…ei siinä lähetyksen rytmistä ollut kyse. Mies parka jäätyi. Pahasti. Ammattisanastossa tunnetaan nimellä jäätyminen.
Toki. En tätä kiistänytkään. Miljoona silmäparia voi sellaiseen tottumattomille olla pökkelö yleisö.
Rytmillä taasen tarkoitin yksittäistä uutislähetystä laajempaa kokonaisuutta päivittäisine draamoineen ja jopa mainoskatkoineen kaikkineen; kuten kirjoituksen otsakkeesta käy ilmi, hallittua spektaakkelia. Kontekstiin kuuluvan retoriikan mukaan “puhelinlinjat laulavat” aina niissä kiusallisissa tilanteissa, joissa lähetyksen katkeaminen kesken pukudraaman muistuttaa katsojaa, ettei tämä kaukosäätimensä takana olekaan kaikkivaltias, vaan langat ovat sittenkin siellä toisessa päässä. Kyse on illuusiosta. Nähdäkseni professorin varmasti mainostelevision vinkkelistä odottamaton ja harvinainen käytös kuuluu illuusion (lähetyksen) katkeamisen piiriin, josko teknisesti tästä ei kysymys olisikaan.
Vinkkelini on siis enemmän katsojassa ja ilmiössä, josta tekstissä mainittu Sihvonen puhuu tekstissä mainitussa teoksessaan nimellä “egoporno”. Mutta koska kolikon toinen puoli, illuusion tekninen jatkuminen (sillä katsoja kaikkivaltiudessaan vastaa illuusion “luovasta” jatkumisesta, jossa kanavasurffailu siis muodostaa yksilöllisen “kokonaistaideteoksen”) on lähettäjän vastuulla, ansaitsee lähettäjäkin mielestäni huomion.
Lämpimästi suosittelen Sihvosen Konelihan värinää, jos aihepiiri kiinnostaa. Teksti on räiskyvää ja varmasti ymmärrettävissä ilman käsiteviidakon remellysoppeja.
Pahus, hämäännyin.
Siis: en tarkoittanut rytmillä yhtään mitään, sillä en sittenkään rytmistä alkutekstissä puhunut.