Katsoin eilisiltana tovin perästä mainostelevision “pääuutislähetyksen”, iltakymmenen koosteen. Uutislähetys oli selvästi aivan erityinen, studiossa oli myös asiantuntija, jota suorassa lähetyksessä haastateltiin. Tilanne oli kieltämättä koominen: haastateltava ei pysynyt lähetyksen rytmissä ja takelteli. Muistan naurahtaneeni kahdesti: ha-ha. Olin huvittunut.
Huvini loppui lyhyeen, jäin pohtimaan, että mitäköhän helvettiä minäkin tässä nauran. Kohtuullisempaa olisi ollut kumartaa yhteiskuntatieteiden tohtorille, joka ilmeisesti jännityksellään (vaikka mistä näitä tietää) aiheutti särön kauppakanavan täydelliseen iltafantasiaan. Siihen sirpaleisen jumalaiseen todellisuuteen, jonka jokainen kaukosäätimeen panostanut katsoja on kykenevä itselleen luomaan ja josta Jukka Sihvonen puhuu mainiossa teoksessaan Konelihan värinä: kaikki mahdollinen sisältö menettää merkityksensä siinä, missä vastaanottaja on kyvykäs luomaan loppumattoman kanavasurffailun autereessa oman illuusiotodellisuutensa. Eittämättä sattumalta uutisaikaan taajuudelle pöllähtänyt tehdastyöläinen älähtää sipsi suussa: “ahhahhaahhhaaa tollaisia ne akateemikot on vittu ahhahhaaa tehkää työtä laiskimukset ahhaahhahaa vaimo anna sipsi.”
Ei mennyt pitkään, kun löysin suorassa lähetyksessä tapahtuneen haastattelun tallennettuna. Linkki. Vielä nopeammin ymmärsin, mistä koko tilanteessa on kyse: salamavauhtia etenevään millimetripaperilla aikataulutettuun lähetykseen oli vahingossa kutsuttu vieraaksi ajatteleva yksilö. Sellainen, jonka näkemys asiasta kuin asiasta ei perustu aamuhesarin legitiimiin kuhilointiin, vaan joka punnitsee sanansa ennen niiden möläyttämistä.
Tohtorin ainoa virhe oli vastata kutsuun myöntävästi. Josko kukaan häntä ei tänään aamulla taukohuoneen kahvipannun ääressä enää muistanutkaan. Kenenkään ei tarvinnut.
Jos lukija kummastelee yllekirjatun mahdollisesti välittyvää proosallista patetian sävyä, todettakoon, että se on intentionaalista. Muistakaa avata sipsipussi ENNEN linkin avaamista, pätkä kestää vain kolme minuuttia.
