Ajankohtaiseen kakkoseen haastateltu kansatieteilijä, euroviisututkija Anna Muurinen naurahtaa kameralle pilke silmäkulmassa: “Joo no hehheh pitäshän tommosen Kalevalateeman upota viisuyleisöön kon onhan Kalevala tärkeintä suomalaista kulttuuripääomaa heti suomalaisen euroviisukulttuurin jälkeen.”
Jep jep. Minä olisin Annana pitänyt sanomiseni hieman suorasukaisempana, sillä ihan jokainen ohjelman seuraaja tuskin ymmärtää edellämainitunkaltaista akateemista huumoria. Jota herra soikoon toivon Annan lausahduksen olevan, puhtaimmillaan ja hauskimmillaan. Pilke silmäkulmassa.
En tunne kansatieteilijä Muurisen tutkimuksia Ajankohtaisen kakkosen tittelöintiä kummemmin, joten en puutu ennakkoluuloihini (kansatieteilijä euroviisujen kimpussa kuulostaa joltain, jota en edes sen koommin halua tuntea. Euroviisutko edustavat akateemisen tutkimuksen arvoista kansanperinnettä? Mutta kuten sanottua, en puutu asiaan). Tiedän Turun yliopistossa tarkastetun hiljan väitöskirjan, jonka aiheena oli jotain sukupuolen representaatiosta ja valtasuhteista euroviisuissa.
Kivaa.
Mutta eikö näitä simulakroja nyt jo perkele ole tutkittu tarpeeksi? Olettaen, että edes se ensimmäinen akateeminen tutkimus Cheatersista oli millään muotoa perusteltu saati oikeutettu. Mediatutkimus on varmasti kiva oppiaine ja yhteiskunnallisten vaikuttimien tutkimuksessa paikallaan, uskon. Toimittajan perspektiiviäkään tuskin haittaa tutkittu tietoisuus käyttämiensä välineiden toiminnasta. Mutta mitä uutta, mitä mielekästä, mitä yhtään mitään mistään paljastaa tutkimus, jonka pontena on lähilukea amerikkalaisen pukudraaman sisäisiä mekanismeja? Sisäisillä mekanismeilla tarkoitan simulakrumin sisäistä toimintaa. Termiä tuntemattomille kärjistettäköön: Jean Baudrillardin lanseeraama käsite tarkoittaa kosketuksensa ympäröivään todellisuuteen menettänyttä merkkiä: Niken kenkiä ostetaan, koska kenkä on Nike, ei, koska kengän juoksuominaisuudet olisivat erinomaiset; euroviisuorganisaatio (ja euroviisututkija?) propagoi edustavansa eurooppalaista kansankulttuuria kaikkine moninaisuuksineen, vaikka tosiasiassa vuosittain nähtävät “kansalliset esitykset” hyväksikäyttävät, raiskaavat kunkin kulttuurin yksittäisiä kärjistetyimpiä puolia, tämänvuotisessa välishowssa Väinämöinen on teini-ikäinen kilpakosijahevari helvetistä.
Amerikkalaista pukudraamaa?
Ja ei, kansankulttuurien limaa tihkuvat, paskanhajuiset ja spermaroiskeiset, tuotantotalouden ammattilaisen hassu hattu päähän kirjoittamat representaatiot eivät ansaitse edes mainintaa akateemisessa tutkimuksessa. Kaikkein räikein haalistuu joskus hiljenemällä, ei taatusti käsitteelistämällä.
Jos ollaan tultu tilanteeseen, jossa euroviisujen kaltainen fasistinen, rasistinen, sovinistinen ja kuvottava oksennuskupla lasketaan kuuluvaksi kansankulttuuriin, voitaneen puhe eurooppalaisesta sivistyksestä (jonka peruskivenä yliopistojärjestelmä toimii) lopettaa tähän.
Kirjoitan tätä vuoden 2011 Euroopan kulttuuripääkaupungista. Lehtiä, varsinkin tulevan kulttuuripääkaupungin paikallisia, seuraavat ovat tietoisia turkulaisen, vuonna 2011 virallisen ja julkituotavan kulttuurin tilasta, loppu.
Jälkiriipustus: miettikää, potentiaaliset lukijani, suomalaisen euroviisuedustuksen tilaa, miettikää! Kun amerikanjuutalainen, kielilihaksellaan julkisuuteen ja omien puheidensa mukaan yli 3000 naisen pöksyihin päässyt Suomen viimevuotinen euroviisuedustaja Gene Simmons luovutti valtikkansa etiäpäin, hän tuskin kuvitteli enää amerikkalaisemmaksi homman muuttuvan. Vaan ei: pohjoisamerikkalaisen daytime-pukudraaman kansankulttuuriin tuoneisiin euroviisuihin lähetetään tänä vuonna edustaja, joka on tehnyt kannuksensa laulamalla protoolsin läpi kehnolla englannilla amerikkalaista voimaballadia, laulu tuotiin julki amerikkalaiseen formaattiin perustuvassa mainosshowssa pari vuotta sitten.
Kansankulttuuria, eiks je?
Mahtaa televisiolla varustettujen hampurilaisravintoloiden rasvaisilla tiskeillä olla lauantai-iltana jonoa…
Onneksi en ole asiaa toteamassa, vaan ystävättäreni syntymäpäivillä jossa valitettavatsi katsotaan Eurovitunviisuja. Sitä ennen juoksen kuin hullu.
paetkoon ken saattaa – missä ei ole telkkaria on tilaa.
Niin, olet muuten Casa oikeassa:
ei olisi kaikkein pöljintä harrastaa urheilua tuohon aikaan lauantai-iltana. Ei todellakaan.
Mutta sinä jos kuka todennäköisesti tiedät, miltä näyttää, kun majoneesi purskahtaa yhtä aikaa niin kerrarin välistä, syöjän sieraimista kuin pakarisen silmistäkin.
Hejaa, ollaan onnekkaita: iltapäiväotsakkeiden mukaan “hanna oli taas vedossa”.
Tai jotain.
Toisen lehden mukaan Helsinki kuulemma sekoaa finaalissa kun Gene paukuttaa Rock’n'roll all night longin.
Huomasin V-J lähettämästäsi semispämmistä, että Hännikäinenkin on todennut paremmaksi paeta Turkuun.
Joo – tosin keskustelutilaisuus on perjantaina, majoneesilaulajaiset kai vasta lauantaina… ja phyi hitto, että tuo Ylen uusi Extra -kanava on uskomattominta kuraa koskaan, ettäkö ohjelman nimi on “Euroviisujen takapuoli” – mutta kuinka persereiällä voi olla oma takapuolensa?
Eikö CMXkin jo laula, jotta “kaksiselkäinen peto raivoaa tasangolla YLEn…”
Minusta euroviisut olisi pitänyt lopettaa siinä vaiheessa kun Loorti sen viime vuonna voitti. Viisut olisivat nousseet jotenkin toisenlaiseen nosteeseen jos eurovision paikallinen E. Makunen olisi sanonut, notta se on loppu poijjaat! Arvoisensa päätös voisi jopa todeta, mutta kun ei.
Olen kuitenkin hieman eri mieltä siitä, onko euroviisut sopiva aihe akateemiselle tutkimukselle. Mielestäni kaikki yhteiskunnasta löytyvät ilmiöt, kulttuurit, tapahtumat jne. ovat valideja tutkimusaiheita. Emmehän me voi ruveta säätelemään sitä, mitä tutkitaan tai mikä on mielekästi tutkia, muuten alamme olla liian lähellä 1930-luvun henkeä.
Sitä en sitten osaa sanoa onko euroviisut kansatieteen, kulttuurihistorian vai mediatutkimuksen alaa. Toisaalta ainakin kahdessa ensiksi mainitussa voi nyt tutkia melkein ihan mitä vaan, kunhan vain perustelee näkökulmansa.
Mielestäni euroviisut ovat toisaalta erittäinkin mielenkiintoinen tutkimuskohde. Se on sen verran erillään muusta yhteiskunnasta oleva järjestelmä, joka saa kymmenet miljoonat ihmiset ympäri Euroopan liimaantumaan tv:n ääreen aina toukokuussa kuuntelemaan musiikkia, jota ne ei todennäköisesti muuten edes kuuntelisi. Siinä on jotain aivan käsittämätöntä.
Ei sen puoleen, ei mua kyllä noi viisut juurikaan kiinnosta. Ne on vähän kuin linnan juhlat; minä saan niistä tyydytykseni kommentoimalla hieman karkeammallakin kielellä esiintyjiä ja koko tapahtumaa. Vaikka en minä mitään menetäkään jos en näin pääse tekemään…
Totta helvetissä on välttämätöntä kyseenalaistaa jokaisen tutkimuksen ja varsinkin tutkimusaiheen ja -ongelman mielekkyys! Ihan jokaisen, joka mitä tahansa tutkimusta lukee, on paitsi tahollaan kyseenalaistettava tutkimuksen legitimiteetti, myös ideologiset perustat.
Vaikka Osmo Tammisalo voikin olla etäisesti eri mieltä, lähden minä siitä, että jokaisella tutkimuksella ideologiset lähtökohdat on.
Minkäänlaisen säätelyn nimeen en silti luonnollisestikaan vanno. Vielä. Vaikka koko akateemisen hybriksen suunta on päin persettä, riittää konventionaaliset legitimointikäytännöt vielä toistaiseksi, ehkä, painamaan unhoon heidät, jotka pullahunnikkailla taksvärkkiään hönttäävät.
Näkemyksesi euroviisuista yhteiskunnasta erillisenä outolintuna on varmasti oikea, mutta palvelee kyllä hieman kärjistäen juuri mainitsemani simulakrumin ideaa. Pelottavaa onkin mahdollisesti tutkimuksen kautta trendiaiheen saama erityisasema, sillä allekirjoittaneen on vaikeaa mitään päivienviemästä tai everwoodista poikkeavaa nykyviisuissa nähdä.
Myönnän, siksi historiaansa tunnen, että Runteen Ossin aikana oli toisin, nuku POMMIIN, POMMIIN!
Tarkoitan siis tilannetta, jossa tutkimus alkaa (tahattomasti eli ei) palvelemaan jokaisen orgaanisen ulottuvuutensa kadottaneen markkinamekanismin tarkoituksia. Mukanaan luonnollisesti traditiota tuntemattoman yleisön antama gloria: “sehän on yliopistossa, sivistyksen lähteillä, tunnustettu alkukulttuurin muoto, tämä euroviisu”.
Minusta tämä tilanne on vähän saatanan kiero, vaikka totta kyllä luon melkomoista dystopiaa narratiivillani ja totta kai lähden vain omista ennakkoluuloisista lähtökohdistani; myönteisesti, kansankulttuurin ilmentäjänä euroviisuihin suhtautuva kansanperinteen tutkija saa, kuten mainittua, ihan tutkimuksiaan tuntematta karvani nousemaan pystyyn.
Mutta lähinnä käsikarvat, tässä pehkossa alkaa olla mokkulaa kuin ennen puolustusvoimain palveluksia, tätä ei nosta edes Ramirent pystyyn.
Annoin ehkä vähän väärän kuvan ajatuksistani. Olen tottakai samaa mieltä, että tutkimuksia pitää osata kritisoida, haastaa ja kyseenalaistaa, muutenhan tässä hommassa ei ole mitään mieltä. Mutta emme me voi myöskään vaan sivuuttaa joitain ilmiöitä vaan siksi, että ne eivät meistä tunnu oikealta tai kivalta (tai miltä vaan).
Ehkä enemminkin pitäisi kysyä miksi, eikä miten. Miksi euroviisut ovat nousseet sille tasolle/formulalle, jota se nyt edustaa? Miksi noinkin kliseinen ja omalla tavallaan banaali tapahtuma vangitsee Suomessakin sen miljooona ihmistä telkkarin ääreen joka vuosi? Jotainhan siinä on pakko olla, jotta se noin immeisiä kiinnostaa.
Myönnän kyllä, että suhtaudun tähän(kin) asiaan historoitsijan silmin. Niillä silmillä katsottuna maailmassa ei ole aiheita, joita ei voisi tutkia. Näkemykseni toki saattaa erota esim. kulttuurin tutkimuksen näkemyksistä, mutta minulle olisi mahdotonta häivyttää historiasta jokin tapahtuma/ilmiö vain siksi, ettei se ideologisesti sovi kuvaan (lienet varmasti tästä samaa mieltä kanssani).
Selvää on, että objektiivista tutkimusta on mahdotonta tehdä, vaikka siihen tulisikin pyrkiä. Tutkijan omia ideologisia valintoja ei myöskään voine välttää, mutta tutkimuksen on toki lähdettävä siitä, että tutkijalla on oltava mahdollisimman vähän ennakko-oletuksia, tai pikemminkin ennakkovastauksia. On mielestäni aika kyseenalaista tehdä akateemista tutkimusta siltä näkökantilta, että ollaan jo valmiiksi sitä mieltä, että tutkimani ilmiö on perseestä.
Mutta samaa mieltä olen kanssasi siitä, että ei nuo viisut paljoa päivien viemästä eroa, ja nykyinen viisu”tutkimus” on kyllä omiaan ruokkimaan sekä tapahtumaan että koneistoa. Toisaalta “Lordin tarinalla” ja “Euroviisut – rakennettu eurooppalainen utopia” -lähtökohdilla on varmasti erilainen anti tutkimukselle ja tieteelle.
Minua lähinnä kiinnostaa viisujen historiallinen konteksti, eli vaikkapa miten viisut on muuttuneet/muutettu vuosien saatossa, ja onko niillä ollut toisenlainen status ja pyrkimys esim. 60-luvulla kuin nykyään. Jälleen kerran, historioitsijan silmin.
Mutta voi olla, että olen ajanut itseni POMMIIN, POMMIIN!
Totta, miksi. Se on äärimmäisen hyödyllinen, mutta samalla tuhannesti hankalampi kysymys, kuin “miten”.
Tutkijan yhteiskunnallisesti auvoinen asema tuskin antaa kovin monelle asiasta edes innostuneelle mahdollisuutta apurahojen perässä juoksemiselta keskittyä siihen, miksi.
Ja kon mulla ainakin on semmonen perstuntuma (ihan vain perstuntuma), että näitä “miksi” -tutkimuksia vähän kammotaan ja ne on helposti mystifioinnin keppihevosella leimattavissa huuhaaksi.
Yksi feministisen tutkimuksen oppiaine opponentteineen nyt johdattelevana esimerkkinä.
Sutikaisen ja Hytökäisen linja koko legitimaatioperinteen uudistamisesta, tai vähintäänkin akateemisen diskurssin sallivammasta otteesta on ihan harkinnanarvoinen provokaatio.
Vaikka kirjallisuustieteestä nimellisesti puhuvatkin, on ajatuksessa minusta isomman rötväkän siemen. “Rötväkän” aivan helvetin tietoisesti valittuna sanana.