Potentiaalinen lukija lie varmasti havainnut tovin hiljaiselon Postkompaniet -otsakkeen alla ja antanee potentiaaliselle kirjasimelle anteen. Jatkettakoon tämän nimeomaisen kirjasen ärjyntää pikkuruisella sormiverryttelyllä, huomioilla kahdesta viime aikoina syvästi vaikuttaneesta elokuvakokemuksesta.
Luchino Viscontin sovitus Thomas Mannin taiteilijanovellista Kuolema Venetsiassa oli minulle vieraalta ohjaajalta aivan poikkeuksellisen kaunis teos. Opinto-ohjelmasta huolimatta alkuperäisteksti on allekirjoittaneelta jäänyt kuunaan lukematta, mutta siksi tietoinen sisällöstään olen, jotta käsittelemänsä kauneus oli tallennettu 70-luvun filmiversioon järisyttävällä volyymilla. Uudistusvimmainen saattaisi kutsua Viscontin kiireetöntä yksityiskohtaisuutta impressionismiksi, minä kutsun vain vaikuttavaksi. Manninsa lukeneet tietävät, ettei novellin tarinalinja länsimaiselle modernille lukijalle tarjoa niitä kaikkein suvaittavimpia aihioita, mutta Viscontin versiossa pedofiilijuonteet oli upotettu epäonnisen kauneudenetsijän esteettiseen hykertelyyn. Sairasta, ehkä, mutta taatusti mielenkiintoista ja osoitus “lavean eurooppalaisen proosan” taipumisesta elokuvaksikin oikean mussolinin leukapielissä. Oman, hyvinkin erityislaatuisen tunnelmansa elokuvaan loi sen katsomisaika, seuralaisen kanssa kello yhdeltä yöllä aloitettu parituntinen oli hankala ja keskittymiskykyä vaativa, toki, mutta hämähäkkimiestensä trikooleikkiin tyytyvät voivat minun puolestani vaikka muuttaa kinohaupitseisiinsa.
Viscontiakin syvemmälle pureutui suuremmassa seurassa katsottu Werner Herzogin Maasta se kääpiökin ponnistaa (YLE:n ammattilaisen nimisuomennoksen perusteella). YLE Teeman ansiokkaasti esittämät Herzogit ovat allekirjoittaneelta milloin milläkin verukkeella liukuneet ohi suun, mutta kääpiödystopiansa puitteissa päätin hankkia retrospektiiviset boksinsa heti ensimmäisen kesätukiaisen myötä. Herzogin kääpiöteoksen rakennetta tai olemusta lienee turha näkemättömälle selittää, siksi erityislaatuinen se on. Teos liikkuu kohtaus kohtaukselta mielipuolisimmiksi muuttuvien analogioiden varassa, metaforat kasvavat välillä niin pökerryttävän suuriksi (ja myös puistattaviksi kuolleine sikoineen ja varsinkin allekirjoittaneelle elokuvan syvimmän sanottavan paljastaneine hyönteiskeräilyineen), ettei ihan jokainen spekulatiivisesta fiktiosta innostunut tiedetoimittaja rakenna mukakrittisen scifinsä puitteissa mitään lähellekään niin mainiota kuin mihin Herzog mielivaltaisella teoksellaan ylettää. Anekdootti kertoi sekä vasemmiston että oikeiston tuominneen Herzogin elokuvan 70-luvun alussa enkä suoralta kädeltä osaa ihmetellä. Provokatiivinen kyllä, mutta perusteltu ja totta.
Nämä kaksi pikaista esimerkkiä käyköön johdatteena sille heräämiselle, jossa allekirjoittanut jälleen kerran ymmärtää fiksun kansan maksavan tuntipalkkojaan nähdäkseen amerikkalaisen sarjakuvatrikoon patsastelevan itsetietoisen limaisessa autereessaan, johdattavan lapsiaan popkornimaustehyllylle, jossa voinmaun saa suolamuodossa ja pepsiä kolmen litran päniköissä, sillä eihän pirpanalle nyt saa laatukulttuurin sykkeessä tulla hiilihappojano saatana, sanottiihan siinä pätkässä kerran “itsetunto” eli sen täytyy olla tosi hyvä. Tai ainakin trendien vappupallonpunaisten demarikarkkien soittelossa “ihan O.K.”
Sormet vireessä ja toinenkin jalka haudasta ulkona, potentiaalinen lukija saa minun puolestani odottaa aktiivisempaa päivitystahtia tännekin manan maille. Pay me my money down, sano.
