Varas, parempi, Nightwish Oy; epäile, Tuomas!

Jo tovin on tarkoituksenani ollut kirjoittaa sananen “suomalaisen menestystarinan” surullisimmasta esimerkistä, pikkupojista, joille annettiin ihan liiaksi voita ihan liian nuorina. Nyt kun pikkupojilla on rahaa ja sapettavia rakkaushuolia argentiinalaisten gigolojen järjestäminä, oli äidin vihellettävä peli poikki.

Osakeyhtiö Nightwish on suomalaisessa mediassa siitä erityisessä asemassa, että sen perhesuhteiden muutokset pääsevät etusivuille suurimmissa päivälehdissä. Tulosvastuullisten työntekijöiden yksipuolinen, eroottisesti motivoitu kilpakosinta yhtiön lippulaivaksi kohotettua oopperatuotetta kohtaan sai päätöksensä suuren julkikohun saattelemana jo kotva takaperin, haavoja aukesi puolin jos toisin ja osakeyhtiön nuorekas liehutukka GM teiniviiksineen katkeroitti julkista lihasoppaa kommunikaatio-ongelmien kaurakryyneillä. Ihan eri lentokoneissa lennettiin!

No, muovikuori sai kenkää ja alkoi voikukantussukoiden välityksellä ilmansaasteena jokaiseen niemennokkaan levinnyt suhina keisarinnan uusista muovitisseistä, so. kenestä suomipoikatyttö hakemaan sen leivän päälle sitä voita. Edellisen kirjallisuusviittauksen ymmärtävä muistaa, että voi leivän päällä oli vain suomalaisen sotilaan huono vitsi keventämään juoksuhaudan kuolemankäryä. Osakeyhtiö Nightwish ei sen sijaan huumoria ymmärrä, osakeyhtiö Nightwishin olemisen mahdollistaa tulos, tulos, tulos.

“Mutta äiti on se ainoa, joka ei hylkää / ja nainen jota en pyydä poistumaan”

(Tommi Liimatta – Simo Santapukki: Tilatkaa tytöt taksi, 2002)

Onneksi, kuten mainittua, kolossaalisiin mittasuhteisiin paisuneiden veljeskatraan rakkaushuolien ratkaisija löytyi läheltä, lohdun povea tarjosi äiti. Oi sitä kollektiivista kansallista onnea, joka meidän suomalaisten osaksi suotiin norjalaisen (?) tarjan nimissä! Valtakunnassa kaikki hyvin! Ainoastaan psykoanalyytikot ovat huolissaan: kun äiti on yksyhteen veljesten entisen rakkauden kanssa, nousee väistämättäkin mieleen sovellettu oidipaalikompleksinen ajatuskyhäelmä. Seuraavan taloudellisen kriisin uhatessa osakeyhtiötä paljastettaneen daytimedraaman lakien mukaisesti veljesten entisen rakkaudenkohteen olevan sisaruskatraan kapaloikäisenä hävinnyt edustaja, eikä edes suomalainen etusivu pääse kurkistamaan, mitä veljesten ja sisaruksen erillisten lentokoneiden yhteisissä makuuhuoneissa on kuluneina vuosina tapahtunut. Veljesten ja pelastavan äidin yhteisistä makuuhuoneista puhumattakaan.

Potentiaalisesta lukijasta voi hyvinkin tuntua kohtuuttomalta alkuperäinen väitteeni veljeskatraasta, joka sai liian paljon liian varhain. Kommunikaation merkitystä korostava, Trainer’s Housen koulutusohjelman läpikäynyt GM korostaa tämän aamun Turun Sanomissa:

Ihmisillä on joku käsittämätön illuusio siitä, että kaikki asiat selviäisivät puhumalla. Ei se niin ole.

Hyvä, hyvä, hyvä Tuomas! Hyvä poika! Anna tassu!

Niille, jotka eivät tunne tapausta mainittakoon, että tämä GM on se yläasteikäinen kapinateini, jolta ei koskaan kysytä mitään, mutta joka vastaa siitä huolimatta. Tai niin. Nyt kysyttiin. Turun Sanomat koki asiakseen ilmoittaa kissankokoisilla otsakekirjaimilla, että Nightwish Oy on opetellut kommunikoimaan. Mutta koska ihmisten välinen puhe on näemmä tässä osakeyhtiössä pannassa, täytyy olettaa, että niin äiti kuin nuoremmat veljetkin saavat osansa isoveli-Tuomaan (mihin Juhani muuten jäi?) kovakyr… siis kovanyrkkisestä kommunikaatiosta reilun suomalaisessa hengessä.

Jos tämäkin holopaisenrääpäle olisi saatu pidettyä kiteeläisissä kahleissaan, olisi suomella yksi aivoton metsäkoneenkuljettaja enemmän yhden aivottoman pahvikuoren asemasta. Toisaalta työmiehelle täytyy taata työmiehen eskapistinen perjantairiipaisu, ja siihen epäilemättä Tuomaan avut riittävät. Keneltä se seuraava E-molli viedään? Mark Knopflerilta?

Lyö, Lyly, lyö!

Täytyy myöntää, harvinaisen vastakkainasettelematonta retoriikkaa selkeältä arvopuolueelta (linkki). Opiskelijan ja ihmisen arvoja ajavat ruiskukkaset huolehtivat siitä, että naapuripuolueen pömppömahaisilla ay-pampuilla riittää tulevassakin opiskelijoita, joita polkea ja naisia, joita hakata. Uutisen demarilasitaloon en ota kantaa, mutta lasikatto tuntuu olevan paksuinta laatua nimenomaan demari- ja etenkin vasemmistolaisleirissä. Salaisuus tuskin on, että vahvimmat patriarkaattia ylläpitävät voimat Suomessa löytyvät sosiaalivasemmiston mieskansanedustajien keskuudesta. Lyly Rajala olisi ihan passeli demari. Ja onkin.

Mutta nuori salskea karismaattinen arvopuolueen arvopuheenjohtaja hallitsee retoriikkansa: jostain se opiskelijanpaskojen raha on revittävä, eli revitään kaikkein köyhimmiltä. Eivät vahingossakaan kasvata koliikkilapsiaan opiskelijoiksi vaan antavat metsäkoneenkuljettajan kultaiset avaimet taskuun jo peruskoulussa.

Totta, vastakkainasettelu on tätä menoa mahdotonta, siksi kaksi eri rotua Suomeen ruiskukkien valtakaudella syntyy. Enkä tiedä kumpi on pahempi: kokkaripuuron rikas-köyhä -akseli vai vasemmiston mies-nainen -vastaava. Eikä kysymys ole lopulta kovinkaan relevantti, sillä demaripolitiikka ponnistaa siitä jumalan totuudesta, että Lylyn on saatava lyödä.

Pay me my money down, sano!

Eikö koko kattauksen sateenvarjonimeke sen jo kerro? Sosiaalidemokratia.

Porno vappaaks ja hamppu ja työhön!

“Kas niin, ken olet? / osa voimaa syvää, / mi tahtoo pahaa vain ja aikaan saa vain hyvää.”

Eikä minusta liioin tuo toinenkaan, kenties sydämellisempi mutta kumman epäartikuloitu kieli, sävelten kieli – mikäli nyt musiikkia niin voi nimittää – ei minusta sekään näytä kuuluvan pedagogis-humanistiseen piiriin, joskin hyvin tiedän, että antiikin Kreikassa sillä oli oma palveleva osansa sekä kasvatuksessa että yleensäkin kaupunkivaltion julkisessa elämässä. Pikemminkin se kaikessa loogisessa ja moraalisessa ankaruudessaan tai ilmeeltään siihen tähtäävänä näyttää minusta kuuluvan henkiseen maailmaan, jonka luotettavuudesta järjen ja ihmisarvon asioissa en juuri menisi panemaan kättäni tuleen. Se, että tästä huolimatta olen sydämestäni siihen kiintynyt, kuuluu noihin ihmisluonnon ristiriitaisuuksiin, joista ei tiedä iloitako vai surra.

(Thomas Mann: Tohtori Faustus, suom. Sinikka Kallio)

Taannoin toisen ja kolmannen lukijan mieltä kihersi esittämäni vaatimus taiteilijan (myös muusikon, siis) moraalisesta vastuusta vaikuttavan välineen käyttäjänä. Hyvä että kihersi, jouduin arvioimaan osin uudelleen sanomaani. Josko provokatiivisesti esiinnyinkin (sic!), ymmärsin oikoneeni mutkia: paatosta en aja. Suoran poliittisella taiteella on (ollut?) perusteltu paikkansa, viimeksi kolmannnen maailman muhinoissa ja yrityksessä kammeta umpihullua pois (ohjus-) nappipaikalta. Esimerkiksi kuvataiteessa moderninjälkeinen on taas ollut suoran (poliittisen) sananvaltaa kimmokaivantojen eetoksessa, sukupuoliroolitaiteesta puhumattakaan. Mutta josko toiset esittämisen muodot näennäisesti tulisivatkin toimeen ilman esitaistelijoita, on allekirjoittaneen paikoin äärimmäisen hankala ymmärtää esittävää, joka kukka rinnassa verhoutuu eskapististen argumenttiensa taakse. Jos kyse on kommunikaatiosta, ei yksinkertaiseen vastaanottamiseen perustuva nähdäkseni ole kummoista kommunikaatiota. Mielihyvä on hankala motiivi, itseisarvo taas taiteen tapauksessa enemmän kuin poleeminen käsite. Jos kommunikaatio taas keskittyy yksinomaan esittäjien välille, jää yksi osapuoli huomiotta. Toki maalaamansa taulut voi ripustaa olohuoneensa kattoon, kuvapinnat vastakkain. Samoin kuin joukko musikantteja voi kaikin mokomin käydä keskinäistä ajatuksenvaihtoaan musiikin keinoin. Kuuluuko tällainen toiminta esiintymislavalle, siihen en ota kantaa. En viitsi. Mutta siinä, missä vapaasta tahdostaan esittäjän roolin valitseva vakuuttaa syyntakeettomuuttaan, ts. “näin tää homma nyt vaan menee eikä mun mittää tarvi selitellä konnemmää mittään sanokkaan”, siinä minä vaihdan leiriä. Toinen mahdollisuus on ilmoittaa, ettei “tee taidetta”, vaan jotain muuta. Mitä muuta, tekee mieleni kysyä. Minkälaiset muuttujat antavat esittävälle oikeutuksen hylätä moraalinsa? Nimekkeistä (taide, pop, poptaide) voi tapella veneentapin viimeiseen tikkuun asti. Tyhjä taulu taasen ei esittämiseen kykene (paitsi ripustettuna?), eikä tyhjä taulu aivan valtavan varmasti kykene mitään vastaanottamaan. Poisluetaan tästä ne sinällään hyödyllistä esittämistä harjoittavat, jotka esittävät joko eläinyleisölle tai peilivaihettaan läpikäymättömille vauvoille.

Taiteilijanmoraalin pariin allekirjoittaneen sysi aamusella aloitettu, johdannoksi edeltävään lainattu Mannin Tohtori Faustus, klassikkojärkälejne huippuunsa hiotulla lauseellaan ja valtaviksi äityvillä metaforillaan. Mannin loppumattoman saavin tutkijalle tarjoava suurteos on kiistatta suurimpia kuunaan kirjoitettuja romaaneja, eurooppalaista kirjallisuutta parhaimmillaan, ja lisäksi kuluvana vuonna kuusikymppisiään viettävä (ja ponnettuna rumakantisen suomennospainoksen kauppoihin sysännyt) fiktiivinen elämäkerta. Romaani ihmisestä ja taiteesta, ei sen enempää. Se potentiaalinen, joka sanomastani joskus ottaa itseensä, lohduttautukoon teoksen hulvattomalla jäsennöksellä:

Mikä inhimillisen alue, puhtainkaan ja arvokkaasti parhaaseen pyrkivä, saattaisi kokonaan sulkea itsensä alisten voimien vaikutukselta, tai lisättäköön vielä, olla tarvitsematta niiden hedelmöittävää kosketusta lainkaan? (…) kulttuuri oikeastaan on pimeän ja kauhean hurskasta ja järjestelevää, milteipä lepyttelevää mukaan ottamista jumalien kulttiin.

Spektaakkelisärö

Katsoin eilisiltana tovin perästä mainostelevision “pääuutislähetyksen”, iltakymmenen koosteen. Uutislähetys oli selvästi aivan erityinen, studiossa oli myös asiantuntija, jota suorassa lähetyksessä haastateltiin. Tilanne oli kieltämättä koominen: haastateltava ei pysynyt lähetyksen rytmissä ja takelteli. Muistan naurahtaneeni kahdesti: ha-ha. Olin huvittunut.

Huvini loppui lyhyeen, jäin pohtimaan, että mitäköhän helvettiä minäkin tässä nauran. Kohtuullisempaa olisi ollut kumartaa yhteiskuntatieteiden tohtorille, joka ilmeisesti jännityksellään (vaikka mistä näitä tietää) aiheutti särön kauppakanavan täydelliseen iltafantasiaan. Siihen sirpaleisen jumalaiseen todellisuuteen, jonka jokainen kaukosäätimeen panostanut katsoja on kykenevä itselleen luomaan ja josta Jukka Sihvonen puhuu mainiossa teoksessaan Konelihan värinä: kaikki mahdollinen sisältö menettää merkityksensä siinä, missä vastaanottaja on kyvykäs luomaan loppumattoman kanavasurffailun autereessa oman illuusiotodellisuutensa. Eittämättä sattumalta uutisaikaan taajuudelle pöllähtänyt tehdastyöläinen älähtää sipsi suussa: “ahhahhaahhhaaa tollaisia ne akateemikot on vittu ahhahhaaa tehkää työtä laiskimukset ahhaahhahaa vaimo anna sipsi.”

Ei mennyt pitkään, kun löysin suorassa lähetyksessä tapahtuneen haastattelun tallennettuna. Linkki. Vielä nopeammin ymmärsin, mistä koko tilanteessa on kyse: salamavauhtia etenevään millimetripaperilla aikataulutettuun lähetykseen oli vahingossa kutsuttu vieraaksi ajatteleva yksilö. Sellainen, jonka näkemys asiasta kuin asiasta ei perustu aamuhesarin legitiimiin kuhilointiin, vaan joka punnitsee sanansa ennen niiden möläyttämistä.

Tohtorin ainoa virhe oli vastata kutsuun myöntävästi. Josko kukaan häntä ei tänään aamulla taukohuoneen kahvipannun ääressä enää muistanutkaan. Kenenkään ei tarvinnut.

Jos lukija kummastelee yllekirjatun mahdollisesti välittyvää proosallista patetian sävyä, todettakoon, että se on intentionaalista. Muistakaa avata sipsipussi ENNEN linkin avaamista, pätkä kestää vain kolme minuuttia.

€uro viistoon, akat(emia) tanakkeliin!

Ajankohtaiseen kakkoseen haastateltu kansatieteilijä, euroviisututkija Anna Muurinen naurahtaa kameralle pilke silmäkulmassa: “Joo no hehheh pitäshän tommosen Kalevalateeman upota viisuyleisöön kon onhan Kalevala tärkeintä suomalaista kulttuuripääomaa heti suomalaisen euroviisukulttuurin jälkeen.”

Jep jep. Minä olisin Annana pitänyt sanomiseni hieman suorasukaisempana, sillä ihan jokainen ohjelman seuraaja tuskin ymmärtää edellämainitunkaltaista akateemista huumoria. Jota herra soikoon toivon Annan lausahduksen olevan, puhtaimmillaan ja hauskimmillaan. Pilke silmäkulmassa.

En tunne kansatieteilijä Muurisen tutkimuksia Ajankohtaisen kakkosen tittelöintiä kummemmin, joten en puutu ennakkoluuloihini (kansatieteilijä euroviisujen kimpussa kuulostaa joltain, jota en edes sen koommin halua tuntea. Euroviisutko edustavat akateemisen tutkimuksen arvoista kansanperinnettä? Mutta kuten sanottua, en puutu asiaan). Tiedän Turun yliopistossa tarkastetun hiljan väitöskirjan, jonka aiheena oli jotain sukupuolen representaatiosta ja valtasuhteista euroviisuissa.

Kivaa.

Mutta eikö näitä simulakroja nyt jo perkele ole tutkittu tarpeeksi? Olettaen, että edes se ensimmäinen akateeminen tutkimus Cheatersista oli millään muotoa perusteltu saati oikeutettu. Mediatutkimus on varmasti kiva oppiaine ja yhteiskunnallisten vaikuttimien tutkimuksessa paikallaan, uskon. Toimittajan perspektiiviäkään tuskin haittaa tutkittu tietoisuus käyttämiensä välineiden toiminnasta. Mutta mitä uutta, mitä mielekästä, mitä yhtään mitään mistään paljastaa tutkimus, jonka pontena on lähilukea amerikkalaisen pukudraaman sisäisiä mekanismeja? Sisäisillä mekanismeilla tarkoitan simulakrumin sisäistä toimintaa. Termiä tuntemattomille kärjistettäköön: Jean Baudrillardin lanseeraama käsite tarkoittaa kosketuksensa ympäröivään todellisuuteen menettänyttä merkkiä: Niken kenkiä ostetaan, koska kenkä on Nike, ei, koska kengän juoksuominaisuudet olisivat erinomaiset; euroviisuorganisaatio (ja euroviisututkija?) propagoi edustavansa eurooppalaista kansankulttuuria kaikkine moninaisuuksineen, vaikka tosiasiassa vuosittain nähtävät “kansalliset esitykset” hyväksikäyttävät, raiskaavat kunkin kulttuurin yksittäisiä kärjistetyimpiä puolia, tämänvuotisessa välishowssa Väinämöinen on teini-ikäinen kilpakosijahevari helvetistä.

Amerikkalaista pukudraamaa?

Ja ei, kansankulttuurien limaa tihkuvat, paskanhajuiset ja spermaroiskeiset, tuotantotalouden ammattilaisen hassu hattu päähän kirjoittamat representaatiot eivät ansaitse edes mainintaa akateemisessa tutkimuksessa. Kaikkein räikein haalistuu joskus hiljenemällä, ei taatusti käsitteelistämällä.

Jos ollaan tultu tilanteeseen, jossa euroviisujen kaltainen fasistinen, rasistinen, sovinistinen ja kuvottava oksennuskupla lasketaan kuuluvaksi kansankulttuuriin, voitaneen puhe eurooppalaisesta sivistyksestä (jonka peruskivenä yliopistojärjestelmä toimii) lopettaa tähän.

Kirjoitan tätä vuoden 2011 Euroopan kulttuuripääkaupungista. Lehtiä, varsinkin tulevan kulttuuripääkaupungin paikallisia, seuraavat ovat tietoisia turkulaisen, vuonna 2011 virallisen ja julkituotavan kulttuurin tilasta, loppu.

Jälkiriipustus: miettikää, potentiaaliset lukijani, suomalaisen euroviisuedustuksen tilaa, miettikää! Kun amerikanjuutalainen, kielilihaksellaan julkisuuteen ja omien puheidensa mukaan yli 3000 naisen pöksyihin päässyt Suomen viimevuotinen euroviisuedustaja Gene Simmons luovutti valtikkansa etiäpäin, hän tuskin kuvitteli enää amerikkalaisemmaksi homman muuttuvan. Vaan ei: pohjoisamerikkalaisen daytime-pukudraaman kansankulttuuriin tuoneisiin euroviisuihin lähetetään tänä vuonna edustaja, joka on tehnyt kannuksensa laulamalla protoolsin läpi kehnolla englannilla amerikkalaista voimaballadia, laulu tuotiin julki amerikkalaiseen formaattiin perustuvassa mainosshowssa pari vuotta sitten.

Kansankulttuuria, eiks je?

Mahtaa televisiolla varustettujen hampurilaisravintoloiden rasvaisilla tiskeillä olla lauantai-iltana jonoa…

Se on Venom!!!

Potentiaalinen lukija lie varmasti havainnut tovin hiljaiselon Postkompaniet -otsakkeen alla ja antanee potentiaaliselle kirjasimelle anteen. Jatkettakoon tämän nimeomaisen kirjasen ärjyntää pikkuruisella sormiverryttelyllä, huomioilla kahdesta viime aikoina syvästi vaikuttaneesta elokuvakokemuksesta.

Luchino Viscontin sovitus Thomas Mannin taiteilijanovellista Kuolema Venetsiassa oli minulle vieraalta ohjaajalta aivan poikkeuksellisen kaunis teos. Opinto-ohjelmasta huolimatta alkuperäisteksti on allekirjoittaneelta jäänyt kuunaan lukematta, mutta siksi tietoinen sisällöstään olen, jotta käsittelemänsä kauneus oli tallennettu 70-luvun filmiversioon järisyttävällä volyymilla. Uudistusvimmainen saattaisi kutsua Viscontin kiireetöntä yksityiskohtaisuutta impressionismiksi, minä kutsun vain vaikuttavaksi. Manninsa lukeneet tietävät, ettei novellin tarinalinja länsimaiselle modernille lukijalle tarjoa niitä kaikkein suvaittavimpia aihioita, mutta Viscontin versiossa pedofiilijuonteet oli upotettu epäonnisen kauneudenetsijän esteettiseen hykertelyyn. Sairasta, ehkä, mutta taatusti mielenkiintoista ja osoitus “lavean eurooppalaisen proosan” taipumisesta elokuvaksikin oikean mussolinin leukapielissä. Oman, hyvinkin erityislaatuisen tunnelmansa elokuvaan loi sen katsomisaika, seuralaisen kanssa kello yhdeltä yöllä aloitettu parituntinen oli hankala ja keskittymiskykyä vaativa, toki, mutta hämähäkkimiestensä trikooleikkiin tyytyvät voivat minun puolestani vaikka muuttaa kinohaupitseisiinsa.

Viscontiakin syvemmälle pureutui suuremmassa seurassa katsottu Werner Herzogin Maasta se kääpiökin ponnistaa (YLE:n ammattilaisen nimisuomennoksen perusteella). YLE Teeman ansiokkaasti esittämät Herzogit ovat allekirjoittaneelta milloin milläkin verukkeella liukuneet ohi suun, mutta kääpiödystopiansa puitteissa päätin hankkia retrospektiiviset boksinsa heti ensimmäisen kesätukiaisen myötä. Herzogin kääpiöteoksen rakennetta tai olemusta lienee turha näkemättömälle selittää, siksi erityislaatuinen se on. Teos liikkuu kohtaus kohtaukselta mielipuolisimmiksi muuttuvien analogioiden varassa, metaforat kasvavat välillä niin pökerryttävän suuriksi (ja myös puistattaviksi kuolleine sikoineen ja varsinkin allekirjoittaneelle elokuvan syvimmän sanottavan paljastaneine hyönteiskeräilyineen), ettei ihan jokainen spekulatiivisesta fiktiosta innostunut tiedetoimittaja rakenna mukakrittisen scifinsä puitteissa mitään lähellekään niin mainiota kuin mihin Herzog mielivaltaisella teoksellaan ylettää. Anekdootti kertoi sekä vasemmiston että oikeiston tuominneen Herzogin elokuvan 70-luvun alussa enkä suoralta kädeltä osaa ihmetellä. Provokatiivinen kyllä, mutta perusteltu ja totta.

Nämä kaksi pikaista esimerkkiä käyköön johdatteena sille heräämiselle, jossa allekirjoittanut jälleen kerran ymmärtää fiksun kansan maksavan tuntipalkkojaan nähdäkseen amerikkalaisen sarjakuvatrikoon patsastelevan itsetietoisen limaisessa autereessaan, johdattavan lapsiaan popkornimaustehyllylle, jossa voinmaun saa suolamuodossa ja pepsiä kolmen litran päniköissä, sillä eihän pirpanalle nyt saa laatukulttuurin sykkeessä tulla hiilihappojano saatana, sanottiihan siinä pätkässä kerran “itsetunto” eli sen täytyy olla tosi hyvä. Tai ainakin trendien vappupallonpunaisten demarikarkkien soittelossa “ihan O.K.”

Sormet vireessä ja toinenkin jalka haudasta ulkona, potentiaalinen lukija saa minun puolestani odottaa aktiivisempaa päivitystahtia tännekin manan maille. Pay me my money down, sano.