Pikkuilluusioita

Voiko enää Paul Austeria tylsäntyypillisempää romaanikirjailijaa läntinen maailma vulvastaan puskea, voiko? Käännettynä ja pakettiin taitettuna nättejä 360 sivun sopusuhtaisia tarinoita umpeen pseudopsykologisoituine henkilöhahmoineen, ajan hengessä pidetään yllä stabiili metafiktiivinen taso halki tekstin. Valitaan kahdesta kolmeen maailmansylissä kutevaa temaattista linjaa, kourallinen kuluneita metaforia ja yhdestä kahteen “vahvojen mieshahmojen varjossa huinivaa” femme fatalea, kiitetään kassalla.

Aiemmin Austerin tuotantoon tutustumattomana kävin sysittynä läpi pääsiäislomalla nykyään kuulemma jo pokkarikannet ylleen saaneen Illuusioiden kirjan, myyntimenestyksen. Tammen keltaisen kirjaston opuksia lukee useimmiten vähintään yleissivistyksen vaateen täyttääkseen, “älä koskaan tuomitse kirjaa sillä sillä on kannet”, ja myönnettäköön, luin romaanin läpi lähes alati mielenkiinnon ylläpitäen. Paino sanalla lähes. Austerin puolikkaan mysteerin muotoon puettu totuuden luonnetta (vaihteeksi) näpeissään pyörittelevä tarina toimii vaaditulla määrällä tasoja yhtäaikaisesti kipunoidakseen myös “fiksua kirjallisuutta” lukevan hännän alla. Kirsi Pihan lukupiirille on vaikea kuvitella sopivampaa ja fiksumpaa kuukauden kirjaa kuin Paul Austerin tasaisin väliajoin ilmestyvä uutukainen. Hemmetinmoisen fiksua kirjallisuutta, noitahan jäytäisi blogikommenteissa toisenkin kuukauden, noita henkilöhahmoja motiiveineen. Sitä se on kirjallisuus. !.

Hoksnokka potentiaalinen lukija varmasti ymmärtää, ettei allekirjoittaneen tekstin kärki kohdistu niin Paul Austeriin kuin Kirsi Pihan lukupiiriinkään. Niille, jotka osoiteltavia kaipaavat, sanottakoon, jotta syyttäkää vaikka Finlandia-palkintoa. Tai näin sanottaisiin, mutta Parnasso kommentteineen (linkki) suuttuisi ja syyttäisi pikkusieluisuudesta, vaikka tuskin ovat kuunaan postkompanietista kuulleetkaan.

Allekirjoittaneen motiiveja pohtivalle muistutettakoon taasen vaikka kesän lominensa läheisyydestä, tämä käyköön lukuvinkistä: Auster jos joku on pikkukeveää, sujuvaa, soljuvaa, pörheää, karheaa, ja vähintään helvetinmoisen itsetiedostavaa naputtelua, hilipatipippaa. Eikä siedä nyt tulkita allekirjoittanutta yli; paljon, paljon huonompiakin teoksia kuin Illuusioiden kirja olen taatusti jo opinnoissani läpi käynyt. Mutta myös kosolti laadukkaampia, kosolti. Lomalukemista konsanaan. Lukija, jonka nokka on edelleen hoks, varmasti on huomannut, etten varsinaisesti sano Austerin teoksesta mitään. Piirrän kehikon, jonka jätän tyhjäksi. Lukija tehköön tästä johtopäätöksensä.

Mainittakoon vielä taustalla pyörivästä, vuoden kituuttelun jälkeen lomanlopettajaisiksi ostetusta Springsteenin mahtavasta Seeger sessionsista. Brucen suhteen olen luvattoman myöhäisherännäinen, ymmärrykseni maailman ainoan oikean rocktähden suuruudesta virkosi vasta vuoden päivät sitten, nykyään tuotantonsa läpikuunnelleena olen umpiuskovainen, joka kykenee kieltämään vain harhapolut Human Toucheineen. Mutta mainittu Seeger on jo perusidealtaan voittamaton, jotain kaikesta kiistanalaisesta kovin yksiin kokoava, johdantotekstissään sanotaan ykskantaan:

This is a LIVE recording, everything cut in three one-day sessions with no rehearsals. All arrangements were conducted as we played (…) approach takes the listener along for the whole ride, as you hear the music not just being played but being made.

Jostain kertokoon sekin, että yllekirjatun kaltainen lähestyminen on niin erityisen kummalliselta kuulostava, että ansaitsee maininnan.