Osuin lauantaiaamupäivänä kehoituksesta ja kiellosta huolimatta itseään laadulla mainostavan halpakauppaketjun Hullut päivät -tapahtumaan. En ollut tilanteessa kuitenkaan tapahtuman suhteen neitsyt, muistan käyneeni päivillä ennenkin. Entiset kokemukseni muistan pitkälti ylemmyydentunnon, silmittömän vitutuksen ja säälin leimaamina, muistan esimerkiksi seisseeni useampia hetkiä tahallisesti käytäväntukkeena kaksosvaunujensa kanssa liikkeelle lähteneen (uusio?) perheen tiellä, lapset huusivat ilmeistä päätellen kuin paloautot, mutta minä digitaalisoittimineni en ollut huomaavinani tilannetta vaan ihastelin ihanan hullun halpaa kahvikuppia. Lauantaina oli viha ja sääli poissa, tilalla oli komiikka; legioonalaisilta näyttävät, hikeä tippuvat isä-leimalla varustetut onnettomat, naama hullun punaisena pirpanoitaan rauhoittavat äiti-tapaukset ja tärkeiltä ja kiireisiltä näyttävät puku-hahmot, joille kesken kiireensä vain sattui mieleen oikaista tapahtuman lävitse, suunnattoman koomista ja sinällään ihan miellyttävä vesperhetki.
Kenties käsittämättömintä on silti se ilmiselvä ylpeys, jolla tapahtumaan omalla rahalla osallistuvat kantavat tapahtuman tunnusta, keltaista muovikassia, jollaisen tavallisena arkipäivänä on tottunut näkemään vain päihdeongelmaisen perseenalustana. Yhteenkuuluvuus kassinkantajien joukossa on varmasti kiistaton, mutta silti ensimmäinen ääneen lausumani ajatus poistuttuani tapahtumasta (ja vastauksena toteamukseen “sinä siis kävit siellä”) oli tunto siitä, että tuskin heteroglossialla edes postmodernin pieleen tulkittuna ihan tätä tarkoitettiin. Vai?
Ja ei, tällaisiin harrastuksiin kykenevän kansan osa minä en helvetti halua olla. Jos sotilaspassini ei olisi muutossa hävinnyt, sen aamusavukkeena polttaisin. Kusisin tuhkaansa.
Tapahtumaan johtavien ovien ulkopuolella tehtiin samalla ehtaa kulttuuritekoa, paljastettiin aiemmin kustannussyistä kävelykadulta poistettua Onnen hevosta uudemman kerran. Hevonen sai lyhyeksi jääneen ensimmäisen olonsa aikana osakseen paitsi varauksetonta ihailua, myös ilkivaltaa, jonka turvaksi turkulainen vakuutusyhtiö on nyt hypännyt. Mahtavuutta oli myös hevosen paljastukseen liittyvä ostajan puheenvuoro, joka kiitteli tippa linssissä kulttuuriteon mahdollistanutta vapaata markkinataloutta ja “hyvän hengen” ylläpitäjää, Turun apulaiskaupunginjohtaja H:ta. Sen hengen tuoksun haistaakseen ei tarvinne olla erityisen vilkkailla hoksottimilla varustettu.
Erityisen fiksujen ja laajan katsantokannan taidekenttään omaavien kulunein “argumentti” valtion tukemaa taidetta vastaan on kysynnän ja tarjonnan (kysymyksen kannalta olennaiseen) lakiin liittyvä; kyllä kansa tietää mitä haluaa ostaa, ja taiteilija, joka ei tällaista tee, ei taiteilijuuttaan ansaitse. Liukuhihnalle siitä! Vittu tehtaaseen töihin!
Tästä vinkkelistä jotenkin hassunhauskaa, että kulttuuripääkaupunki paljasti uusimman yrityshevoskauppansa juuri Hullujen päivien aamuruuhkassa.