Pikkuilluusioita

Voiko enää Paul Austeria tylsäntyypillisempää romaanikirjailijaa läntinen maailma vulvastaan puskea, voiko? Käännettynä ja pakettiin taitettuna nättejä 360 sivun sopusuhtaisia tarinoita umpeen pseudopsykologisoituine henkilöhahmoineen, ajan hengessä pidetään yllä stabiili metafiktiivinen taso halki tekstin. Valitaan kahdesta kolmeen maailmansylissä kutevaa temaattista linjaa, kourallinen kuluneita metaforia ja yhdestä kahteen “vahvojen mieshahmojen varjossa huinivaa” femme fatalea, kiitetään kassalla.

Aiemmin Austerin tuotantoon tutustumattomana kävin sysittynä läpi pääsiäislomalla nykyään kuulemma jo pokkarikannet ylleen saaneen Illuusioiden kirjan, myyntimenestyksen. Tammen keltaisen kirjaston opuksia lukee useimmiten vähintään yleissivistyksen vaateen täyttääkseen, “älä koskaan tuomitse kirjaa sillä sillä on kannet”, ja myönnettäköön, luin romaanin läpi lähes alati mielenkiinnon ylläpitäen. Paino sanalla lähes. Austerin puolikkaan mysteerin muotoon puettu totuuden luonnetta (vaihteeksi) näpeissään pyörittelevä tarina toimii vaaditulla määrällä tasoja yhtäaikaisesti kipunoidakseen myös “fiksua kirjallisuutta” lukevan hännän alla. Kirsi Pihan lukupiirille on vaikea kuvitella sopivampaa ja fiksumpaa kuukauden kirjaa kuin Paul Austerin tasaisin väliajoin ilmestyvä uutukainen. Hemmetinmoisen fiksua kirjallisuutta, noitahan jäytäisi blogikommenteissa toisenkin kuukauden, noita henkilöhahmoja motiiveineen. Sitä se on kirjallisuus. !.

Hoksnokka potentiaalinen lukija varmasti ymmärtää, ettei allekirjoittaneen tekstin kärki kohdistu niin Paul Austeriin kuin Kirsi Pihan lukupiiriinkään. Niille, jotka osoiteltavia kaipaavat, sanottakoon, jotta syyttäkää vaikka Finlandia-palkintoa. Tai näin sanottaisiin, mutta Parnasso kommentteineen (linkki) suuttuisi ja syyttäisi pikkusieluisuudesta, vaikka tuskin ovat kuunaan postkompanietista kuulleetkaan.

Allekirjoittaneen motiiveja pohtivalle muistutettakoon taasen vaikka kesän lominensa läheisyydestä, tämä käyköön lukuvinkistä: Auster jos joku on pikkukeveää, sujuvaa, soljuvaa, pörheää, karheaa, ja vähintään helvetinmoisen itsetiedostavaa naputtelua, hilipatipippaa. Eikä siedä nyt tulkita allekirjoittanutta yli; paljon, paljon huonompiakin teoksia kuin Illuusioiden kirja olen taatusti jo opinnoissani läpi käynyt. Mutta myös kosolti laadukkaampia, kosolti. Lomalukemista konsanaan. Lukija, jonka nokka on edelleen hoks, varmasti on huomannut, etten varsinaisesti sano Austerin teoksesta mitään. Piirrän kehikon, jonka jätän tyhjäksi. Lukija tehköön tästä johtopäätöksensä.

Mainittakoon vielä taustalla pyörivästä, vuoden kituuttelun jälkeen lomanlopettajaisiksi ostetusta Springsteenin mahtavasta Seeger sessionsista. Brucen suhteen olen luvattoman myöhäisherännäinen, ymmärrykseni maailman ainoan oikean rocktähden suuruudesta virkosi vasta vuoden päivät sitten, nykyään tuotantonsa läpikuunnelleena olen umpiuskovainen, joka kykenee kieltämään vain harhapolut Human Toucheineen. Mutta mainittu Seeger on jo perusidealtaan voittamaton, jotain kaikesta kiistanalaisesta kovin yksiin kokoava, johdantotekstissään sanotaan ykskantaan:

This is a LIVE recording, everything cut in three one-day sessions with no rehearsals. All arrangements were conducted as we played (…) approach takes the listener along for the whole ride, as you hear the music not just being played but being made.

Jostain kertokoon sekin, että yllekirjatun kaltainen lähestyminen on niin erityisen kummalliselta kuulostava, että ansaitsee maininnan.

Vapaan rakkinetalouden ylistys!

Osuin lauantaiaamupäivänä kehoituksesta ja kiellosta huolimatta itseään laadulla mainostavan halpakauppaketjun Hullut päivät -tapahtumaan. En ollut tilanteessa kuitenkaan tapahtuman suhteen neitsyt, muistan käyneeni päivillä ennenkin. Entiset kokemukseni muistan pitkälti ylemmyydentunnon, silmittömän vitutuksen ja säälin leimaamina, muistan esimerkiksi seisseeni useampia hetkiä tahallisesti käytäväntukkeena kaksosvaunujensa kanssa liikkeelle lähteneen (uusio?) perheen tiellä, lapset huusivat ilmeistä päätellen kuin paloautot, mutta minä digitaalisoittimineni en ollut huomaavinani tilannetta vaan ihastelin ihanan hullun halpaa kahvikuppia. Lauantaina oli viha ja sääli poissa, tilalla oli komiikka; legioonalaisilta näyttävät, hikeä tippuvat isä-leimalla varustetut onnettomat, naama hullun punaisena pirpanoitaan rauhoittavat äiti-tapaukset ja tärkeiltä ja kiireisiltä näyttävät puku-hahmot, joille kesken kiireensä vain sattui mieleen oikaista tapahtuman lävitse, suunnattoman koomista ja sinällään ihan miellyttävä vesperhetki.

Kenties käsittämättömintä on silti se ilmiselvä ylpeys, jolla tapahtumaan omalla rahalla osallistuvat kantavat tapahtuman tunnusta, keltaista muovikassia, jollaisen tavallisena arkipäivänä on tottunut näkemään vain päihdeongelmaisen perseenalustana. Yhteenkuuluvuus kassinkantajien joukossa on varmasti kiistaton, mutta silti ensimmäinen ääneen lausumani ajatus poistuttuani tapahtumasta (ja vastauksena toteamukseen “sinä siis kävit siellä”) oli tunto siitä, että tuskin heteroglossialla edes postmodernin pieleen tulkittuna ihan tätä tarkoitettiin. Vai?

Ja ei, tällaisiin harrastuksiin kykenevän kansan osa minä en helvetti halua olla. Jos sotilaspassini ei olisi muutossa hävinnyt, sen aamusavukkeena polttaisin. Kusisin tuhkaansa.

Tapahtumaan johtavien ovien ulkopuolella tehtiin samalla ehtaa kulttuuritekoa, paljastettiin aiemmin kustannussyistä kävelykadulta poistettua Onnen hevosta uudemman kerran. Hevonen sai lyhyeksi jääneen ensimmäisen olonsa aikana osakseen paitsi varauksetonta ihailua, myös ilkivaltaa, jonka turvaksi turkulainen vakuutusyhtiö on nyt hypännyt. Mahtavuutta oli myös hevosen paljastukseen liittyvä ostajan puheenvuoro, joka kiitteli tippa linssissä kulttuuriteon mahdollistanutta vapaata markkinataloutta ja “hyvän hengen” ylläpitäjää, Turun apulaiskaupunginjohtaja H:ta. Sen hengen tuoksun haistaakseen ei tarvinne olla erityisen vilkkailla hoksottimilla varustettu.

Erityisen fiksujen ja laajan katsantokannan taidekenttään omaavien kulunein “argumentti” valtion tukemaa taidetta vastaan on kysynnän ja tarjonnan (kysymyksen kannalta olennaiseen) lakiin liittyvä; kyllä kansa tietää mitä haluaa ostaa, ja taiteilija, joka ei tällaista tee, ei taiteilijuuttaan ansaitse. Liukuhihnalle siitä! Vittu tehtaaseen töihin!

Tästä vinkkelistä jotenkin hassunhauskaa, että kulttuuripääkaupunki paljasti uusimman yrityshevoskauppansa juuri Hullujen päivien aamuruuhkassa.

Theme park park park

Katsoin lauantaiyönä lävihe kaksi aiemmin ohi livahtanutta kosolti useilta huulilta kehuja nauttinutta elokuvaa, Polanskin Pianistin ja Lynchin Blue Velvetin. Jälkimmäinen oli (luonnollisesti, tekisi mieleni sanoa) kaiken ylistyksensä arvoinen, Lynchin toistuvat avainteemat ja -motiivit etukäteen summaava tiedostamattoman juhlalaulu, mutta Polanskin palkittua ylipitkää vaikerrusta en rehellisesti sanoen ihan viimoisilleen ymmärtänyt. Varsinkin P:n varhaisemman tuotannon ystävänä minua häiritsi se sietämätön mielikuvituksettomuus, jolla traaginen ihmiskohtalo tuli kuvattua. Taannoin niin kovasti liikennettä herättänyttä jääkiekkokirjoitustani kommentoinut Reima tapaa puhua elokuvan tarinallisuuden merkityksestä, ensisijaisena tulee hyvä tarina. Pianisti opetti sen seitsemännen kerran allekirjoittaneelle, ettei R:n näkemykseen kykene yhtymään. Olihan tuo suuri ja hieno ja vaikkamitä narratiivi, varmasti, ja ihan kohtalaisin näyttelijäsuorituksin kruunattuna. Itseäni ei Brodyn klenkkaaminen tosin vakuuttanut maaliinsa ja vaikka puolustaakin varmasti maailman- ja elokuvanhistoriassa paikkansa sanottavansa ja kuvattavansa puolesta, ei Pianistia nähdäkseni hyvällä tahdollakaan voi pitää kuin korkeintaan keskinkertaisena heikon jännitteen läpivetona, kalliin silmäkarkin kurimuksena. Että tämänkö ihankivan takana seisoo sama velho, kuin Inhon ja Rosemaryn painajaisen? Että kysyttäessä meluisan ravintolan kaljajonossa voisin vastata “pidin”, mutta yhtään lähempää sohimista millään minulle tärkeällä tikkusella ei korea pintansa kestäisi. (Tiedättehän, potentiaaliset lukijani, ne päivälehtien gallupit, joissa kysytään elokuvateatterista poistuvalta väeltä mielipidettä, johon väen odotetaan vastaavan – ja johon väki poikkeuksetta vastaakin – “siinä oli minusta hyvä juoni“?).

Ongelmallista (ja olennaista) Pianistin kaltaisten elokuvien (media-) hehkun ympärillä on, ettei niistä ole soveliasta olla pitämättä. Niin on vaikea aiheisto ja kuvasto.

Ilmiselvää nähdäkseni on, että kultaisella perspektiivillä varustettu argumentoija ymmärtää olevansa tekemisissä ainoastaan valtavaa polarisaatiota potentiaalisesti aiheuttavan aiheen, teeman kanssa; tarve asettaa teema teoksen muita, mahdollisesti yhtä ratkaisevia elementtejä korkeammalle on häikäisevän suuri. Minulle teema ei taidetta (tai sanotaan nyt teosta, ymmärtääkseni potentiaalisten lukijoiden joukossa kun vieläkin luimii heitä laajan katsannon omaavia, joille termi taide edustaa ykskantaan elitististä suljettua piiriä, joka kykenee paljastamaan jotain ainoastaan omasta suljetusta piiristään; kiehtovaa metafiktiota ja mahdottoman moninainen katse ihmisyyteen kulttuureineen, eiks je?) tee, ei, vaikka olisi koristeltu sitten kuinka kaunein kultanyörein tahansa. Kyllä maailmassa tarinoita riittää, jopa taiteen maailmassa. Mutta olisiko kyse sittenkin siitä, kuka niille tarinoille on kykeneväinen jotain merkittävää tekemään? Eikä menty irtileikatun korvan sisään Pianistissa, ei.

—–

Toista päivyriäni (linkki) seuraava, kielikuvalla kiillotettu lukija saattoi havaita käyntini digitaalisen taiteen näyttelyn avajaisissa Aurajokirannassa (linkki). Johtuiko sitten aina yhtä ahdistavasta avajaisinteriööristä vai mistä, mutta digihippuloista puuttui ainakin lauantaina kaikki se taika (“”), kokemus, joka taiteelle yhtä kaikki tarkemmin määriteltävien sisällöllisten arvojensa ohella on välttämätöntä. Sihijuomakin oli ihan liian makiaa.