Koska muutoin ainakin allekirjoittaneen silmää miellyttävä päiväkirjapohja tuntuu värittävän linkatut merkkijonot kovin haalealla ja huomaamattomalla värillä, siirryttäköön Postkompaniet-blogissa käytäntöön, jossa linkinarvoiset rämeiköt tuodaan julki erikseen, leipätekstin jälkimainingeissa. Täten varmistetaan, että potentiaalista lukijaa huijataan ainakin perustellusti.
Jouduin häirityksi.
Toveri näytti perjantain alkuiltapuhteena koreissa kansissa bootleggaamansa version Alejandro Jodorowskyn “surrealistisesta pyhiinvaelluksesta” Holy Mountain. Sen kummemmin plotsummaryaan saati vahakristuksiaan ruotimatta olen edelleen häkellyksen puuskassa: mitä helvettiä? Jodorowskynsa nähneet ymmärtänevät mitä tarkoitan. Ainakaan Holy Mountain kun ei yksittäisten kuvien toisinaan ohisuhahtavia merkityksiä lukuunottamatta ole mitenkään leimallisen haastava, saati sitten “vaikea” taide-elokuva, mutta taatusti häiritsevä ja vähintäänkin uniin luikkiva paha henki. Sanoinkuvaamaton ällistys ja pöyristely ikäänkuin “kuuluu asiaan”. Teoksen lievän mystisen aiheiston ansiota tuskin on se tunne, jossa katsojaa uhataan vielä pitkään lopputekstien jälkeen paikallistamattomasta suunnasta.
“Most directors make films with their eyes. I make films with my cojones.”
Olen viimeaikoina huomannut kyynistyväni elokuvaan piilotetun huumorin edessä. Salaisuus ei ole, että olen yleisestikin ottaen huumorintajuton mulkku. Yläasteikäisenä tohdin vielä nauraa filmimetrilliselle piereskelyä. Timo Koivusalon persvaon sisään lämpiäville naurettavan lapsellisille mukanokkeluuksille. Nokkeluuksille yleensä. Slapstickille. Salaisuus ei myöskään ole, että syvimmän halveksuntani tätä nykyä ansaitsevat juoppoa kansantiskirättiä Suomen Russ Meyerien jukupätkissä näyttelevät saippuatähdet, joille sivistys on jotain syötävää. Onneksi en ymmärtääkseni ole halveksunnassani yksin. Suora, röyhtäilemällä avautuva huumori ei kuulu elokuvaan eikä taiteeseen yleensä. Tämä ei ole ainoa syy, miksi en lue kirjallisuudelta ennen kaikkea “huumoria ja erotiikkaa” (KirjaIN 1/2007) kaipaavan turkulaisdekkaristin tekeleitä.
Kun kontekstilla tarkoitetaan implisiittisen yleisön sietämätöntä typeryyttä, taiteillaan huoraamisen kapealla pukilla. Taiteillaan, nimeomaan.
Kaikki edelläkirjattu orastavana johdatuksena siihen, kuinka perjantainen elokuvatuokio oli myös sosiaalisesti mielenkiintoinen tapahtuma. Myönnän naurahtaneeni useampaan otteeseen, mutta naurun laatu oli minulle ennenkokematonta; pienessä piirissä pimeässä katsottu elokuva tuntui pakottavan nauramaan kollektiivisesti häiritsevyydelleen, niin syvälle sen lonkerot kävivät. Psykoanalyyttisesti värittyneen tieteenkritiikin piirissä on puhuttu dynaamisesta objektiivisuudesta vastakohtana “kovien tieteiden” kartesiolaisia polkuja huinivalle staattiselle objektiivisuudelle. Dynaamisuus on asiantuntijoidensa mukaan elinehto taiteen vastaanottamiselle, objektin (objektia?) lähestymiselle. Jodorowskyn spektaakkelin kanssa sai kuitenkin olla jo varuillaan ja häkeltynyt nauru toimi paikoin ikään kuin kilpenä häiriölle, missä viipyvät saippuaelementit? Tupakkatauolla seurueessa keskusteltiin Bilderberg-kokouksesta.
Jodorowsky ei suinkaan “pysäyttänyt miettimään”, “jalostanut katsojaansa” tai “älyllisesti kiehtonut”. “Ollut lajissaan kiinnostava”. Jodorowsky sai nimittäin ainakin tämän repaleisen katsojan neuroottiseen liikkeeseen, häirityksi, maailmanvinkkeli meni mutkalle. Siinä, missä taiteen tehtävä on pirstoa pseudotodellisuuden lasikuplia särölle, onnistuu Holy Mountain (kieltämättä vittumaisen finaalinsa) kanssa ehkä vähän turhankin kanssa.
Tulee turvaton olo.
